Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Matka maahan, jota ei ole

Aviisin Venäjän kirjeenvaihtajan passissa on Vuoristo-Karabahin viisumi, vaikka maata ei ole olemassa. Miten se on mahdollista?

Aviisin Venäjän kirjeenvaihtajan passissa on Vuoristo-Karabahin viisumi, vaikka maata ei    ole olemassa. Miten se on mahdollista?
Aviisin Venäjän kirjeenvaihtajan passissa on Vuoristo-Karabahin viisumi, vaikka maata ei ole olemassa. Miten se on mahdollista?

Valkoinen Volga rämisee ylös ja alas vuoristoteitä, kun aurinko vasta hiipii ylös lumihuippujen takaa. On pakkasta, ja maisema on karu.

"Noilta kukkuloilta azerbaižanilaiset tulittivat", kertoo Sanvel, kuskimme.

Laskeudumme pikkulaaksoon, ja Sanvel pysäyttää auton kojun luo. Olemme rajalla. Ei se siltä näytä, eikä sitä oikeastaan olekaan.

Rajamies tutkailee passimme kesken aamukahvinsa ja käskee hankkimaan viisumin viisumitoimistosta pääkaupunki Stepanakertista.

Rämäytämme Volgan ovet kiinni, Sanvel sytyttää aikaisen aamun kahdeksannen tupakkansa ja niin kaasutamme Vuoristo-Karabahin tasavaltaan.


Jos Vuoristo-Karabah olisi oikea maa, se olisi viettänyt tammikuun alussa 19-vuotissyntymäpäiväänsä.

Armenian ja Azerbaidžanin välissä oleva vuoristoinen tilkku julistautui itsenäiseksi vuonna 1991, mutta itsenäisyys ei oikein ole ottanut toimiakseen.

Google Mapsin mukaan alue on edelleen osa Azerbaidžania, mutta tosiasiassa Armenian tukemat sotilaat valvovat sen rajoja. Jos asiaa kysytään stepanakertiläiseltä kukkakauppiaalta, sanoo hän olevansa vuoristokarabahilainen. Kuitenkaan mikään maa maailmassa ei ole tunnustanut Vuoristo-Karabahin itsenäisyyttä.

Mikä tällainen pläntti oikein on ja miten se voi olla olemassa?


"Max Weberiä mukaillen itsenäinen valtio voidaan yksinkertaisimmillaan mieltää legitiimin väkivallan monopoliksi tietyllä alueella ja tämän suvereniteetin tunnustamiseksi muiden valtioiden taholta", määrittelee tutkija Mikko Palonkorpi Aleksanteri-instituutista.

"Vuoristo-Karabah on siis de facto -valtio, joka on julistautunut itsenäiseksi ja jolla on monia itsenäisen valtion tunnusmerkkejä, mutta ei kansainvälisen yhteisön tunnustusta itsenäisyydelleen, koska alueen katsotaan kuuluvan edelleen Azerbaidžanille", hän jatkaa.

Täällä sitä nyt ollaan, de facto. Vaikka ulkoministeriön nettisivuilla sanotaan, että Vuoristo-Karabahin alueelle matkustamiseen tarvitsee Armeniasta anottavan erikoisluvan, ei rajan ylittämisessä ole ongelmia. Viisumin Suomen kansalainen kuitenkin tarvitsee.

Stepanakertissa etsimme viisumitoimiston. Sanvel jättää auton parkkiin, avaimet virtalukkoon ja huikkaa hedelmäkauppiaalle, että viitsitkö katsoa kaaran perään.

"Me olemme samaa kansaa, kaikki on yhteistä", tuumaa armenialainen Sanvel.

Viisumivirkailija ei ole paikalla, ja meitä pyydetään saapumaan paikalle parin tunnin kuluttua uudestaan.

Sillä aikaa on hyvä tutkailla kaupunkia. Ajamme presidentin talon ohi. Siellä asustaa Vuoristo-Karabahin presidentti Bako Sahakian. Katettaisiinkohan hänelle lautanen huippukokouksiin?

Käymme torilla, jossa myydään muun muassa kotitekoista hedelmäviinaa Fanta-pulloissa ja kuumia leipäsiä, joissa on sisällä pinaattia, sitruunaruohoa ja korianteria.

Nappaamme kuvan Vuoristo-Karabahin symbolista, joka on nimeltään Iso äiti ja iso isä. Siis kooltaan. Kiviset mötikät symboloivat kansan kotia: vuoristoa.

Nyt Stepanakertin tasaisia katuja kuitenkin kipsuttelevat tytöt lantiofarkuissaan. On uutta ja siistiä. Jälleenrakennettua.


Sota käytiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, mutta kiistan juuret ovat syvemmällä. 1920-luvulla Isä Aurinkoisen rautakourat järjestelivät asioita uuteen uskoon Kaukasiallakin. Stalin liitti Karabahin osaksi Azerbaidžania.

Sinne se maantieteellisesti helposti uppoaakin, sillä Karabahin yhdistää Armeniaan vain kapea maakaistale. Mutta väestö koostui ja koostuu edelleen pääosin armenialaisia.

Halu itsenäistyä tai palata osaksi Armeniaa kärjistyi 1980-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajotessa Karabah irrottaui väkisin. Rinteillä ja solissa tykit kumisivat viiden vuoden ajan. Tulitauko solmittiin vuonna 1994 - rauhaa ei vieläkään.

"Tällä hetkellä alueella on rauhallista. Tosin tulitaukolinjalla kuolee vuosittain kymmeniä sotilaita molemmin puolin", Palonkorpi kertoo.


Viisumitoimistossa on kivoja karttoja Vuoristo-Karabahin tasavallasta. Maasta, jota ei ole.

Eteisessä pöydällä on vanhanaikainen puhelin, jossa numero valitaan pyörittämällä, mutta työhuoneessa kiiltävät upouudet skannerit.

Virkailijattarella on tarkasti rajatut huulet ja satiinia paidassa. Viuh, sinne imaistaan minunkin passini tiedot. Sen jälkeen nainen ottaa kassakaapista viisumilappunipun, kirjoittaa tiedot hakemuksestani viisumilappuun ja liimaa sen passiini.

"Tällä passilla ei sitten enää pääse Azarbaidžaniin", nainen muistuttaa.

Pohdin, että jää Bakun näkeminen seuraavalle passille, ja maksan viisumistani 6 000 dramia eli reilut 11 euroa sen hetkisellä kurssilla. Niin, dramia. Se on Armenian rahayksikkö.


Vuoristokarabahilaisilla on myös Armenian passit. Viisumeita maa kuitenkin jo myöntää. Miksei siis passejakin?

"Mikä tahansa itsenäiseksi julistautunut alue voi teettä mielin määrin omia passeja, mutta ratkaisevaa on se, hyväksyvätkö muut valtiot niiden myöntämiä matkustusasiakirjoja. Pelkällä Vuoristo-Karabahin passilla ei pääse matkustamaan ulkomaille, ennen kuin muut valtiot tunnustavat Vuoristo-Karabahin itsenäisyyden", kertoo Palonkorpi.

Palonkorven mukaan läheskään kaikki meidän "oikeiksi" mieltämät valtiot eivät ole tunnustaneet toisiaan. Esimerkiksi monet arabivaltiot eivät ole tunnustaneet Israelia.

"Erittäin kyynisen näkemyksen mukaan riittää kunhan ne valtiot, joilla on rahaa ja vaikutusvaltaa tunnustavat itsenäisyyden", tutkija toteaakin.

Jos siis olisin Obaman kaveri, voisinko perustaa omistamilleni pelloille Pirkanmaalle oman, itsenäisen valtion?

"Aina voi yrittää. Hyvät perustelut kansallisen itsemääräämisoikeuden tarpeesta, toimivat suhteet johtavien valtioiden päämiehiin ja vahva armeija ovat selkeästi plussaa tällaisissa hankkeissa", toteaa tutkija Palonkorpi ja muistelee toimittaja Ari "Paska" Peltosen jo testanneen moista. Ei ollut Peltoslandiankaan itsenäisyys ottanut tuulta purjeidensa alle.


Stepanakertin siistejä katuja pyyhkivät Ladat ja Volgat on merkattu armenialaisin rekisterikilvin. Täällä menopeleihin tankataan bensan sijasta kaasua.

Kaasu on halpaa, alle 50 senttiä litralta, mutta räjähdysaltista. En halua ajatella, millainen yhtälö löpöstä ja rotkosta syntyisi.

Ohi vilahtaa Vuoristo-Karabahin lippu: punainen, sininen, oranssi raita. Maalla on myös oma kansallislaulu. Ja kova halu olla oikea maa. Valitettavasti vuoristokarabahilaiset eivät saa haluamaansa helposti.

Tutkija Palonkorven mukaan tunnustetun itsenäisyyden saavuttaminen ei ole kovin todennäköistä lyhyellä aikavälillä.

"Azerbaidžan tarjoaa alueelle maksimaalista autonomiaa Azerbaižanin osana, mutta sodan voittaneelle Armenialle ja Vuoristo-Karabahille se ei riitä, vaan ne pitävät yllä vaatimusta Vuoristo-Karabahin itsenäisyydestä tai asemasta osana Armeniaa."

Lisäksi itsenäisyys ei ole vain naapurimaiden kädenvääntöä. Piskuinen Karabah on osa suurempien voimien näyttämöä.


Turkin ja Armenian välit ovat olleet 1915 tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan jälkeen poikki, mutta Turkki kaveeraa Azerbaidžanin kanssa. Azerbaidžan rikastuu öljyllä ja pullistelee puolustusbudjetillaan. Toisaalta Armenia on hyvää pataa Venäjän kanssa.

"Etelä-Ossetian konflikti osoitti, ettei Venäjä tyydy seuraamaan sivusta yrityksiä muuttaa Etelä-Kaukasian status quota sotilaallisesti", Palonkorpi sanookin.

Toisaalta venäläinen uutistoimisto RiaNovosti uutisoi tammikuun lopulla, että Armenian ja Azerbaidžanin pääministerit olivat sopineet alustavasti uusien sopimusneuvottelujen aloittamisesta.

No, se on alku.



Verna Leinonen
teksti & kuva

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto