Henkilökunnan puheenvuoro

Mitkä mahtavat olla tulevaisuutemme pahimmat uhkakuvat?

Suurin osa luetellee: ilmastonmuutos ja ekokatastrofit, kulutuksen lisääntymisen yhteensopimattomuus rajallisten resurssien ja biosfäärin kanssa, energiakriisit, öljyn loppuminen ja ydinenergian ratkaisemattomat riskit, maailmanlaajuinen eriarvoisuus ja muut globalisaation kääntöpuolet, lisääntyvä siirtolaisuus versus kasvava kansalliskiihkoilu, terrorismi ja hajonneet valtiot, yhteiskunnan kahtiajako menestyviin ylityöllistettyihin ja työttömiin syrjäytyneisiin... ja niin edelleen.

Jos kuitenkin katsoo Suomen valtion - ja kaikkien muiden - käytännön toimintaa hallitustasolla, suurista ongelmista vain yksi nousee yli muiden: miten bruttokansantuotteella mitattavaa talouskasvua tuetaan. Ekonominen nationalismi ja talouskasvun lietsonta ovat kierosti suhteessa yllä listattuihin uhkiin. Ei mikään vaatimaton saavutus sivilisaatiolta ja talousjärjestelmältä johtaa kaikkien ihmisten yhteiset intressit ristiriitaan kaikkien valtioiden poliittisen tahdon kanssa.

Ristiriidalla on myös kytkentänsä yliopistouudistukseen. Yliopistojen kehittämisessä on nimittäin tultu aikaan, jossa johtolangan koko touhulle antaa globaali kilpailutalous. Vielä aiempaa paljon selvemmin nykyvaltioiden suhtautuminen tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan on globaalin kapitalismin määrittämää ja valtion rahoitukselle suoraa kasvutaloudellista vastinetta vaativaa.

Vaikka sama on tuttua kaikkialta, se silti jotenkin hätkähdyttää yliopistojen kohdalla. Eikö yliopistoihin ole aina kuulunut lupaus siitä, että kulttuuri ylittää itsensä ja yhteiskunta korjaa ongelmiaan luovalla tavalla? Eikö tässä ole aina ollut akateemisen vapauden ja autonomian perimmäinen perustelu?

Kulttuurimme tarvitsisi kasvavien epävarmuuksien ajassa laaja-alaisesti sivistyneitä, kyseenalaistamaan tottuneita ja vastakarvaan toimivia ihmisiä. Talouskasvun vaihtoehdoksi pitäisi nousta näkymiä kulutuksen vähentymisestä ja kasvuttomasta elämänmuodosta. Monien opiskelijoiden kannalta olisi sekä toivottua että järkevääkin pysytellä yliopistossa itseään sivistämässä useita vuosia - eikä vain kolmea tai viittä. Työelämän pitäisi limittyä joustavasti opintoihin tilanteen mukaan ja antaa muutenkin varaa yksilöllisiin elämänvalintoihin. Kulutuskykyä nostavan mutta elämänlaatua rapistavan pakkotahtisen ja ylitöisen palkkatyön sijaan monelle riittäisi tyydyttävä palkkataso, jos se yhdistyisi inhimilliseen työmäärään, jatkokoulutuksen mahdollisuuksiin sekä laajaan vapaa-aikaan.

Valtio ja elinkeinoelämä tahtovat kuitenkin muuta: mahdollisimman nopeaa valmistumista, tutkinnon fokusoimista juuri nykyisen työelämän ja elämänmallin vaatimiin asioihin, pitkiä työpäiviä, mahdollisimman pitkää katkotonta työuraa, askeettista työetiikkaa ja hedonistista kulutushalua.

Jos valtio näin saa yliopistosta ja opiskelijoista sen mitä se haluaa, eikö tämä ole rikos tulevaisuuttamme kohtaan?

Tuukka Tomperi
on toimittanut teoksen Akateeminen kysymys?