Lauluja uppoavalta saarelta

"Jätämme jälkeemme vain muovia ja paskaa", profetoi Stam1na uudella albumillaan Viimeinen Atlantis.

Yhtyeen neljäs levy on teema-albumi, joka käsittelee kulutuskulttuurin loppuliitoa ja horisontissa siintävää ekokatastrofia. Luonnonvarat loppuvat, lentokoneet tippuvat ja hyökyaallot pyyhkivät länsimaisen sivilisaation mennessään.

Viimeisellä Atlantiksella yhtye sovittelee harteilleen suomimetallin sosiaalisen omantunnon viittaa. Näin alleviivaavan yhteiskuntakriittistä asennetta odottaa löytävänsä ennemmin punkin tai rapin kaltaisista musiikkigenreistä.

Ennen kaikkea Stam1na tekee palveluksen metallimusiikille, josta on muodostunut mielikuvitukseton synkkyydessä ja apatiassa vellomisen reservaatti. Ei Stam1nakaan positiivinen tapaus ole, mutta yksilön pahaa oloa on vatvottu niin paljon, että vaihtelu virkistää.

Yhtyeen musiikkivideot onneksi todistavat, ettei Stam1na ota vakavaa sanomaansa liian vakavasti. Pakkolasku-kappaleen filmatisoinnissa supersankaritrikoisiin sonnustautuneet liuhulettihevarit yrittävät painostaa kuluttajaa poimimaan supermarketin hyllyltä kotimaista kurkkua ja lopettamaan roskaamisen.

Stam1nan koukeroisen ja aggressiivisen musiikin fuusio toimii Viimeisellä Atlantiksella yhtä pomminvarmasti kuin edellisilläkin levyillä. Yhtyeen kokoonpanoon tullut kosketinsoittaja ei ole tuonut äänimaisemaan paljoa uusia sävyjä, enkä osannut niitä hirveästi kaivatakaan.

Muutamat rauhallisemmalla soitannalla ja puhtaalla laululla täytetyt suvantokohdat todistavat, että Stam1na on parhaimmillaan jytistessään täysillä.

Oskari Rantala

Stam1na: Viimeinen Atlantis (Sakara 2010)