Rakas roska

"Hän ottaa tikkujen ja puiden, katuojiin viskattujen kaljatölkkien hahmon -hän tehettäytyy hyljeksityksi roskaksi, jätteiksi, joita ei panna merkille", kirjoitti Philip K. Dick omaelämäkerrallisessa romaanissaan Valis.

Roskaa on monenlaista. On kertakäyttökulttuurin tuottamaa jätettä, jota lojuu kaatopaikoilla, ja jota seilaa valtavana lauttana Tyynellämerellä. Ja sitten on roskaa, jota kutsutaan roskaksi vain, koska suurin osa ihmisistä ei ymmärrä sen hienoutta.

Populaarikulttuurin saralla ei ole tavatonta, että aikanaan ulkopuolisten roskana pitämät teokset nousevat arvoonsa vuosien päästä. Tuskinpa esimerkiksi Veli-Matti "Läjä" Äijälä arvasi vuonna 1980, että hardcore-punk-yhtye Terveiden Käsien levyttämä Rock laahausta vastaan seitsemäntuumainen vinyyli myytäisiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin yli tuhannella eurolla nettihuutokaupassa.

Elokuvaharrastajien parissa B-luokan kauhu- ja scifielokuvat ovat löytäneet arvostusta. Näille kumartava Iron Sky on yksi viime vuosien suomalaisia menestystarinoita. Viime vuosina uudelleen arvoonsa nostetun roskan joukkoon ovat nousseet muun muassa kasaridisko ja eurodance.

Nykyistä pari-kolmekymppisten sukupolvea on kutsuttu kyllästymiseen asti ironian sukupolveksi, jolle mikään ei ole aitoa.

Roska on aitoa.

Teknisen taituruuden voi saavuttaa harjoittelulla kuka tahansa tarpeeksi viitseliäs. Kiiltäväpintainen, siloiteltu kaupallisuus vaatii lähinnä kylmää laskelmointia. Korkeakulttuurisen sivistyksen voi opetella ulkoa kirjoista.

Mutta rehellistä roskaa ei voi tehdä kuin täydellä sydämellä. Se vaatii todellista heittäytymistä ja antautumista, täydellistä välinpitämättömyyttä muiden mielipiteistä. Roskaa on pakko rakastaa.

Samuli Huttunen

Kirjoittaja on Aviisin VT. Päätoimittaja