Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Suuri valkoinen metsästäjä

Ensikertalaisen matkaan tarttui metsästysreissultaluonnonmukaista lähiruokaa, vaikka väärä takkivalinta oli karkottaa saaliin

Sampsa Liimola ei kannattele kädessään savuketta vaan isoisänsä veistämää pyynkutsupilliä. Siihen puhaltamalla houkutellaan saalista.
Sampsa Liimola ei kannattele kädessään savuketta vaan isoisänsä veistämää pyynkutsupilliä. Siihen puhaltamalla houkutellaan saalista.

Sampsa Liimola puhaltaa kutsuäänen luusta veistetystä pyypillistä. Parin vihellyksen jälkeen läheisestä tiheiköstä kuuluu siipien suhinaa, ja sitten kutsuun vastataan. Käännyn nähdäkseni paremmin mahdollisen saaliin.

"Nyt aivan hiljaa ja liikkumatta", Liimola sihahtaa hampaidensa välistä ja ottaa tukevamman otteen haulikostaan.

Jähmetyn jännittyneenä paikoilleni. Saalistuksen kiihko kumpuaa jostain syvältä sisältä ja herkistää aistit. Ympärillämme puiden suojassa liikkuukin useampia pyitä. Aiemmin hiljaiselta vaikuttaneessa metsässä erottuu myös muiden lintujen ääniä, oksien rapinaa ja tuulen suhinaa. Kauempaa kuuluu ihmisasutuksen taustamelu: liikenteen ääniä ja etäistä moottorisahan pauhua. Olemme taajama-alueen rajoilla, vain muutaman kilometrin päässä Ylöjärven keskustasta.

Mies ja lintu käyvät vuoropuhelua, kun Liimola houkuttelee pillinsä avulla pyitä tiheiköstä esiin käyttämällemme kapealle uralle. Pariin otteeseen lintu lehahtaa uran poikki vauhdilla, mutta ei jää näkyviin, eikä sitä pääse ampumaan.

Harmittelen omaa kömpelyyttäni, kun valkoisessa takissa heiluessani aiheutin saaliin karkaamisen.

"Tällaista tämä touhu on. Joskus pyyt tulevat esiin, toisinaan eivät. Niille on luonnossa kehittynyt varsin hyvä itsesuojeluvaisto", maastopukuun sonnustautunut Liimola lohduttaa.




Vaikka olen ensikertalainen metsällä, eräilykulttuuri on minulle tuttua, sillä olen intohimoinen perhokalastaja. Jos en pääse kalaan, sidon kotona perhoja, katselen kalastuselokuvia, etsin kartasta uusia kalapaikkoja tai osallistun netissä perhokalastusaiheisiin keskusteluihin. Harrastus on vienyt minut moniin paikkoihin. Pohjoismaat on kierretty, etelänlomalle pitää ottaa vapa mukaan, ja olen ollut kesätöissä Yellowstonen kansallispuistossa kalastuksen takia.

Olen niin syvällä harrastuksessani, että on vaikea selittää, mikä kalastuksessa viehättää niin suunnattomasti. Ja juuri sitä selvittääkseni lähdin tutustumaan metsästykseen.




Oppaani Sampsa Liimolan koko elämä pyörii tavalla tai toisella metsästyksen ja eräilyn ympärillä. Suvussa kulkeneesta harrastuksesta on tullut jo osittain työkin, sillä mies pyörittää metsästys- ja kalastusmatkoja järjestävää yritystä. Hän lupaa oitis viedä minut pyyjahtiin, vaikka on vasta edellisenä iltana palannut kahden viikon metsästysreissulta Lapista.

"Joskus ihmettelen, miten puolen kilon höyhenmytty pistää miehen päivästä toiseen ryömimään pitkin ojia", Liimola nauraa.

Pohjimmiltaan Liimolan mielestä kyse on geeneistä. Ihmisen perimään on kovakoodattu tarve päästä saalistamaan. Keittiögeneetikosta teoria kuulostaa järkeenkäyvältä. Metsästys ja kalastus olivat esihistoriallisella ajalla elinehtoja ihmislajin ja sen edeltäjien selviämiselle, joten ehkäpä jahdista eniten mielihyvää saaneet yksilöt pärjäsivät parhaiten. Vaivaiset 10 000 vuotta maataloutta eivät ole riittäneet vaimentamaan saalistajan vaistoja.

"Paatuneimmankin ituhipin sisällä asuu metsästäjä. Kaikki eivät vain ole sitä vielä löytäneet tai suuntaavat viettinsä eri kohteeseen", Liimola tiivistää ajatuksensa virnistäen.




Eräharrastukseen kuuluu paljon muutakin kuin vain yksittäinen pyyntitilanne. Luonnossa liikkuminen vie paikkoihin ja tilanteisiin, joihin betonilähiöissä ikänsä asuva ei törmää. Liimolan mielestä kaupunkilaisetkin kaipaavat kosketusta luontoon, mutta eivät enää välttämättä tiedä, miten sitä haetaan.

"Kantakaupungin krouvit ovat täynnä stadia savolaisittain puhuvia ihmisiä. Mielestäni se kertoo jotain siitä, että ihminen ei viihdy kaupungissa."

Metsällä ja kalassa asiat tapahtuvat luonnon omassa rytmissä, joka ei taivu ihmisyhteiskunnan normeihin. Tapaamme Liimolan kanssa neljältä iltapäivällä, koska silloin pyy alkaa viheltää ja on houkuteltavissa pillillä. Sorsien iltalento tapahtuu auringon laskiessa, ja kesäisellä koskella vesiperhoset kuoriutuvat ja niitä saalistavat taimenet aktivoituvat vasta yön hämärässä. Paikalla pitää olla silloin kun luonnossa tapahtuu.

Tämä irrottautuminen oravanpyörästä on yksi eräilyn rentouttavimpia puolia. Kaiken huomion keskittyessä ympärillä pyrähtelevään sorsaan tai koskessa polskivaan isoon kalaan ei ehdi murehtia tulevia tenttejä tai deadlineja.




Eräily syventää harrastajan luontosuhdetta. Metsästäjän on ymmärrettävä saaliseläimen käyttäytymistä: on tunnettava mieluisat oleskelupaikat, liikkumisajat ja ruokailutavat. Ymmärrys saaliseläimestä vaatii kokonaisvaltaista ekosysteemin tuntemusta. Metsästäjät ja kalastajat näkevätkin jonkin osan muuttumisen vaikutukset koko ekosysteemiin.

Tämä kokonaisvaltainen lähestyminen on tehnyt useimmista tuntemistani kalastajista ja metsästäjistä luonnonsuojeluhenkisiä.

Liimola esimerkiksi kiittelee Natura-ohjelmaa, jonka puitteissa on suojeltu lintukosteikoita elinympäristön tuhoamiselta, mutta sallittu metsästys alueella.

Metsästys ei Liimolan mielestä ole uhka eläinkannoille. Riistanhoito on viime vuosikymmeninä yleistynyt myös Suomessa, ja riistaeläinkantoja seurataan tarkasti.

"Oleellisempaa vaikkapa vesi- ja metsäkanalintujen kannalta on kevään pesinnän onnistuminen. Ei metsästyksellä ole merkittävää vaikutusta kantoihin."

Eri riistalajeille on säädetty laissa ajat, jolloin niitä saa metsästää. Silti metsästys Suomessa on varsin vapaata. Harrastusta aloittavan on vain suoritettava metsästäjän tutkinto.

Metsästysoikeus kuuluu pääsääntöisesti maanomistajalle, joka yleensä vuokraa oikeuden jollekin metsästysseuralle. Vaikka ei pääse tai halua mukaan seuratoimintaan, on lain mukaan kaikille tutkinnon suorittaneille taattava mahdollisuus metsästää maksua vastaa valtion mailla.

Minä en kuitenkaan ole suorittanut tutkintoa enkä omista aseenkantolupaa, joten joudun seuraamaan tapahtumia sivusta.




Pyyjahti päättyy ilman saalista. Liimolalla on kuitenkin varasuunnitelma. Hänen ystävänsä Pasi Eronen on kaivanut muutaman sadan metrin päähän talostaan pienen lintukosteikon. Lampare sijaitsee sorsien suosimalla reitillä, ja lisäksi Eronen houkuttelee lintuja paikalle ruokinnalla.

Parin puhelinsoiton jälkeen kaarramme Erosen pihaan. Hän kaappaa mukaansa haulikon ja muutamia muovisia houkutuslintuja. Lisäksi mukaan lähtee Erosen neljävuotias lyhytkarvainen saksanseisoja Kerttu. Marssimme pellon poikki lammelle laskevan auringon kullatessa kellertävien koivujen latvat.

Jään Liimolan kanssa alemmas rinteeseen paikkaan, josta ei ole näköyhteyttä lammelle. Eronen ja Kerttu hiipivät hieman pidemmälle. Mies jää ampuma-asemaan ja koira kiertää hiljaa lammen ympäri. Sitten se Erosen käskystä hyökkää lampeen. Kuuluu kovaa kaakatusta, mutta muutamaan sekuntiin ei tapahdu muuta, ja aika tuntuu pysähtyneen. Lopulta Erosen haulikko alkaa paukkua, ja sekunnin murto-osan päästä metsää vasten erottuu meitä kohti syöksyviä hahmoja. Liimola avaa tulen ja ase sylkee lyijyttömiä hauleja kohti sorsia. Hän tiputtaa ensin yhden, sitten toisen jo ohitsemme lentäneen linnun. Koko tapahtuma on ohi alle kymmenessä sekunnissa.




Jäämme odottamaan vielä sorsien iltalentoa. Linnut viettävät päivät isompien vesien äärellä Näsijärvellä, ja siirtyvät illaksi ja yöksi rauhallisemmille pikkulampareille sisämaahan. Rupattelemme pimenevässä illassa puitten alla metsästyksestä ja kalastuksesta taivasta tähyten.

Eronen heittää minulle maastokankaan päälle puettavaksi, sillä valkoinen takkini loistaa pimeässä pellossa kuin liikennemerkki. Hän käskee myös Kertun vierelleen ja on silmin nähden ylpeä koirastaan.

Metsästyskoirien kasvatus ja koulutus on oma taiteenlajinsa. Koiria arvostellaan paitsi näyttelyissä, myös erillisissä metsästyskoirakokeissa. Koulutus kestää pari vuotta. Hyvin koulutettu seisoja osaa etsiä linnun, tulla hakemaan metsästäjän ja jäädä seisonnalla osoittamaan linnun paikkaa. Liimolalla on kolme koiraa, joista yksi on Kertun pentu; Eroselle itselleen pesueesta jäi kaksi seisojaa.

"Ilman koiraakin voi metsästää. Mutta kun kerran on koiran kanssa käynyt metsällä, ilman ei enää halua lähteä", Eronen varoittaa hauvahulluuden tarttuvuudesta.

Kärsivällisen odottelun jälkeen lammelle kaartaa kymmenen sorsan parvi. Haulikot paukkuvat ja ruudinsavu leijailee ilmassa. Lammella käy vielä muutama pienempi lintujoukko, joista yhtä pääsemme ampumaan. Kerttu noutaa tippuneita lintuja häntä heiluen. Lopulta saaliina on seitsemän heinäsorsaa, kaikille tuttujen kaupungin pullasorsien villejä lajitovereita.




Saalis perataan Erosen pihassa. Siivet leikataan irti, vatsaontelo avataan ja sisälmykset kaavitaan pihalle. Sitten lintu nyljetään. Touhu on varsin veristä.

Kenenkään ei Suomessa tarvitse metsästää tai kalastaa selvitäkseen hengissä, sillä ruokaa saa helpommin ja halvemmalla lähimarketista. Siksi olen joutunut toisinaan kysymään itseltäni, onko oikein tuottaa kipua eläimelle oman harrastuksen takia.

"Tottakai näitä asioita täytyy pohtia. Jokaisen harrastajan on ymmärrettävä, että tapamme eläviä olentoja", Liimola vastaa kysyessäni häneltä asiasta.

"Siksi saalista on kunnioitettava. Ylinmääräistä tuskaa ei saa tuottaa, eikä eläintä tappaa tarpeettomasti, vaan saalis on hyödynnettävä vaikkapa tekemällä siitä hyvää sapuskaa."

Metsästäminen onkin perinteikäs tapa pyytää taatusti luonnonmukaista lähiruokaa. Eettisempää tapaa hankkia lihaa lautaselle on vaikea keksiä. Enemmän huolissaan eräkokkinakin toimiva Liimola on luonnosta vieraantuneista kaupunkilaisista, joille liha on vain pakkaus kaupan hyllyllä.

"On jokaisen oma valinta, syökö lihaa vai ei. Mutta jos syö, tulisi tiedostaa, että liha on aina peräisin eläimestä."

Ulkoilu tekee nälkäiseksi, joten kotona paistan saamani sorsan rintapalan maistiaisiksi jättäen sen ohjeistuksen mukaisesti keskeltä roseenpunaiseksi. Päälle hieman pippuria ja ripaus suolaa. Tuore sorsan rintafilee on todella herkullista sellaisenaan.




Hortoiltuani illan metsässä Ylöjärvellä uskon ymmärtäväni itseäni ja intohimoani paremmin. Metsästystä seuratessani pystyin tarkkailemaan myös omaa toimintaani ulkoapäin. Metsästys ja kalastus kutittelevat samoja perimään koodattuja vaistoja, ja eräharrastus tarjoaa aitoa maailmaan kuulumisen tunnetta.

Vanhan sanonnan mukaan erällä vietettyjä päiviä ei lasketa mukaan elinpäiviin, vaan ne tulevat siihen päälle.




Juho-Matti Paavola, teksti ja kuvat




Metsästys

Suomessa on noin 300 000 metsästäjää.


Päästäkseen mukaan harrastukseen on suoritettava metsästäjän tutkinto, jossa kysellään muun muassa lainsäädännöstä, riistanhoidosta sekä aseiden ja saaliin käsittelystä.


Asetta varten tarvitsee poliisiviranomaisen myöntämän aseluvan.


Lisää tietoa, muun muassa tulevien metsästäjäntutkintojen järjestämisajankohdat: http://www.riista.fi/

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto