Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Lopullinen totuus: Ongelma eivät ole syrjäytyneet, vaan syrjäyttäjät


Se tarjoiltiin
presidentillisenä lahjana huolestuneen kaakatuksen säestämänä, kansankunnalle yhteinen pähkinä purtavaksi: syrjäytyneet nuoret.

Tosin kukaan ei ollut varma siitä, kenestä puhuttiin. Yksi puhui päihde-, väkivalta- ja käytösongelmaisista, toinen masentuneista kotiinsa hautautuneista ja kolmas insinööri Mäkelän lapsista, joista oli alkanut toisinaan leijailla "outo, imelä haju".

Ihan tavallisia asioita -kampanja puhui aina siitä, mistä sen kritisoijat eivät puhuneet.

Tilastot puhuivat sellaisista, jotka eivät ole koulussa eivätkä töissä. Kukaan ei kysynyt miksi, vaan ilman muuta oletettiin, että heidän on parempi vaikka ilmaiseksi kerätä lattialta herneitä lasipurkkeihin kuin piileksiä hyväntekijöiltään.

Puuhapähkinä tyrkytettiin kalliiseen kampanjaan käärittynä, ryyditettynä sellaisilla asiantuntijamielipiteillä, jotka kohteliaasti suostuivat ohittamaan "lainsäädännölliset, taloudelliset ja hallinnolliset" asiat.

Se väheksyi ihmisten älyä ja kykyjä kieltäen olosuhteiden merkityksen. Se vaikeni siitä, että harvoilla on varaa tavalliseen arkeen ja jos onkin, ei ole voimia.


Kampanja itsessään
on syrjäyttävä, väkivaltainen ja alistava rakenne käytännössä. Viha sellaista kohtaan on pelkästään terve reaktio.

Yhteiskunnallinen keskustelu on alkeellisella tasolla, jos mitä tahansa ratkaisuyritystä pidetään hyvänä. Väliäkö sillä, onko ratkaisu asianosaisille eduksi tai kelpuutetaanko heitä edes keskustelemaan.

Mikään ei ole eliitille suurempi kauhistus kuin omanarvontuntoinen syrjäytynyt, joka ei suostu moraaliholhokiksi. Paitsi omasta halustaan kilpailuyhteiskunnasta dropannut. Siitä ei saa edes vaaliasetta. (Välihuomio: ei ole voittajia ilman häviäjiä.)

Keskustelussa ei erotettu yksilötasoa yleisestä. Moraaliohjeita voi kukin vapaasti jaella läheisilleen, muttei se ole päättäjien tehtävä vapaassa yhteiskunnassa, paitsi päiviräsästen. Se on politiikkaa ja tarkoittaa: hoitakaa keskenänne, hilloa ei tipu.

"Luuleeks ne, että köyhät käy sienessä huvikseen?" Nippa nappa täysi-ikäisen amistytön kommentti kiteytti yksipuolisesta vuoropuhelusta jotain aivan olennaista.


Kurjistamisen aiheuttama
toivottomuus - ja se ei parane toivokampanjoilla - tulee maksamaan moninkertaisesti enemmän kuin yhden syrjäytymisen kustannuksiksi arvioitu 1,2 miljoonaa euroa. Inhimilliselle kärsimykselle ei voi hintaa edes laskea.

Kansankunnan isä tarjoaa ratkaisuksi lisää kuria ja kyläyhteisöjä, herra niiden paluulta Suomen kansan armahtakoon. Yhteiskunnalla kuulemma on velvollisuus tarjota apua vasta sitten, kun Nuoren ™ pää on hajonnut niin pahasti, ettei tästä ole enää kapitalismin biopolttoaineeksi.

Tutkimustiedon mukaan hyvinvointivaltio suojaa syrjäytymiseltä ja pitää yllä yhteisöllisyyttä. Ei tarvitse olla tutkija ymmärtääkseen, että siedettävät elinolosuhteet ovat edellytys siedettävälle elämälle.

Tasainen tulonjako ja riittävä toimeentulo. Laadukkaat julkiset palvelut ja aidosti tasa-arvoinen peruskoulu. Riittäviä tukipalveluita perheille ja nuorille neuvolasta opintojen ohjaukseen. Rahaa mielenterveys-, päihde-, nuoriso- ja sosiaalityöhön. Edellisten parissa toimiville työntekijöille aikaa tehdä työnsä kunnolla.

Asennemuutos. "Syrjäytyneet nuoret" eivät ole ongelma, syrjäyttävää politiikkaa tekevät ja todellisuudesta vieraantuneet päättäjät ovat ongelma.

Ja teille, jotka jo avasitte suunne rutistaksenne, mitä tiedotusopin opiskelija muka syrjäytymisestä tietää: kas siinäpä teille pähkinä purtavaksi.



Emilia Kukkala

on kirjoittaja, jota Matti Apunen kehotti menemään rauhoittaville päiväunille

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (3)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.
  1. Olli Orimaa (04.11.12, kello 10:27)

    Erinomaista tekstiä Emilia!

    Harva tässä keskustelussa on muistanut, että meidän järjestelmässä työttömyys on avainmekanismi jota vaaditaan järjestelmän toimimiseen: mikään ei pidä niin hyvin ihmisiä töissä ja tyytyväisenä palkkaansa kuin pelko kurjasta työttömyydestä. Kyse on siis yksinkertaisesti työvoiman kysynnästä ja tarjonnasta.

    Vaikka järjestelmän kannalta työttömyyden täytyy olla erittäin kurjaa, ei se ole työttömien syy. Meillä tulee nyt ja aina olemaan työttömiä. Ei heitä saa rankaista koska he ovat se sopeutumattomin osuus - heille on inhimillistä arvoa. Mikä on meidän sivistyksemme taso ja tulevaisuuden kilpailukyky jos syrjäytämme ihmisiä?

  2. Joni T. (05.11.12, kello 16:35)

    Ongelmana tässä kirjoituksessa on se, että tietty rahan ja rahoituksen määrä nähdään välttämättömänä hyvälle elämälle, eikä muita keinoja pidetä käyttökelpoisina. Näinhän ei suinkaan ole. Monesti juuri rikkaiden perheiden lapset oireilevat nyky-yhteiskunnassa. Kun tietty perustaso on saavutettu, rahalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Hyvä elämä on lähes täysin riippuvainen henkisestä hyvinvoinnista.

    Sitä paitsi rahaa on (muka) aina liian vähän ja ihmiset ovat liian ahneita jakaakseen sitä järkevästi. Ainoa mikä voi todella parantaa syrjäytyneen, on pyyteetön, epäpoliittinen rakkaus. Kuulostaa varmasti naurettavalta ja auttamatta vanhanaikaiselta haihattelulta, mutta se on totta. Ei kukaan ole kieltämässä olosuhteiden merkitystä, mutta jos vähätellään ihmisen vastuuta, latistetaan ihminen jonkinlaiseksi tiedottomaksi robotiksi, jolla on vain oikeuksia eikä velvollisuuksia. Rakastaminen vaatiikin uskallusta elää, eikä alistua rakenteiden armoille. Tämä se kaikkein vaikein kysymys onkin. Se on myös ikävän syyllistävä. Entä jos vika onkin osittain minussa? Entä jos en ole rakastanut lähimmäistäni niin kuin minun olisi kuulunut? Olenko itse ollut syrjäyttämässä häntä? Olenko vaivihkaa luisunut passiiviseen hedonismiin ja vastuuttomuuteen?

    Ja entä jos en edes halua tulla porvariksi, joka vaatii ympärilleen hyvinvointivaltion voidakseen olla onnellinen? Jos vaadimme aina vain lisää rahaa, se johtaa noidankehään jossa kaikki pitää tehdä tehokkaammin ja työelämän ruuveja kiristetään entisestään. Sitäkö me haluamme?

    "Oi, onnellinen, joka herättää
    niitä voimia hyviä voisi!
    Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
    niin ette niin kovat oisi!
    Miks emme me kaikki yhtyä vois?
    Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
    Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
    Niin suuri, suuri on maa."

  3. hexa (20.11.12, kello 0:02)

    Kolumnisti keskittyy tyypilliseen tapaansa vaatimaan "rikkaiden" rahojen jakamista köyhille. Matematiikka vain jää tekemättä. Suomessa kun ei ole sellaista rikkaiden luokkaa, jonka rahoilla voitaisiin elellä edes alkavan talven yli. Ja jos kaikki pistettäisiin jakoon, lisää ei enää tulisi mistään. Uutta rahaa kun ei synny ilman investointeja. Investoitavaa ei olisi jos kaikki jaettaisiin. Jaettava loppuisi siihen sienestämisen olisi kelvattava kaikille tasapuolisesti, kolumnisti mukaanlukien.

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto