Lopullinen totuus: Usko yliluonnolliseen johtuu intuitiivisesta ajattelusta

Yliluonnolliset, taikauskoiset, maagiset ja paranormaalit uskomukset ovat askarruttaneet tutkijoita vuosikymmenien ajan. Erityisesti kysymys, miksi koulutus ja tieteellinen tieto eivät ole vähentäneet uskomuksia, on herättänyt ihmetystä.

Alan tutkimusta on hidastanut se, että emme ole tienneet, mitä yliluonnollinen, taikausko, maaginen ja paranormaali oikeastaan tarkoittavat. Kyse ei voi olla vain tieteellisesti perustelemattomista asioista tai ilmiöistä, joita ei voi tieteellisesti tutkia. Siinä tapauksessa myös väitteet "c-vitamiini ehkäisee flunssaa" ja "100 kiloa painavia muurahaisia on olemassa" olisivat yliluonnollisia.

Käsitteiden selviäminen on auttanut ymmärtämään, mistä uskomuksissa on kyse. Ensinnäkin, nuo neljä sanaa tarkoittavat kaikki samaa asiaa, vaikka niillä on erilainen historiallinen tausta. Esimerkiksi taikausko on alun perin liitetty pakanallisiin ja muihin vääriin uskomuksiin, magiaan on sen sijaan suhtauduttu kunnioituksella (kreikaksi magos tarkoittaa persialaista tietäjää). Kyse on kuitenkin samanlaisista uskomuksista, sillä niiden taustalla on samanlainen tiedonkäsittely.

Ihmisaivojen arkkitehtuuri on sellainen, että opimme automaattisesti ja helposti eloonjäämisen kannalta oleellisia asioita. Pienet lapset oppivat lähes itsestään ymmärtämään psyykkisten ilmiöiden, aineellisten asioiden, elollisten organismien, ihmisten ja fysikaalisen voiman perusominaisuuksia. Ajatus koirasta on erilainen asia kuin oikea, aineellinen koira, ja vain ihminen pystyy kommunikoimaan ja tekemään suunnitelmallisia tekoja, fysikaalinen voima ei. Tätä kutsutaan ydintiedoksi. Se opitaan ympäri maailmaa samalla tavalla ja saman ikäisenä, ja ihmisellä on sen oppimiseen evoluution tuoma valmius.

Taipumus uskoa yliluonnolliseen perustuu siihen, että me ylireagoimme näihin asioihin. Näemme kommunikaatiota - viestejä ja merkkejä - siellä missä sitä ei ole, uskomme, että joku on intentionaalisesti luonut maailman ja että ajatus voi siirtää esineitä. Uskomme, että henki voi elää ilman biologista kehoa, että ulkomaailmasta voi saada tietoa ilman biologisia aistinelimiä ja että symbolin sisältö, esimerkiksi planeetta Marsiin liitetty energisyys, vaikuttaa tapahtumiin kuin fysikaalinen voima.

Usko yliluonnolliseen kumpuaa intuitiivisesta eli tiedostamattomasta tiedonkäsittelyjärjestelmästä. Koulutus kohdistuu lähinnä analyyttiseen, tietoiseen järjestelmään. Siksi koulutuksella ei juuri ole yhteyttä yliluonnollisiin uskomuksiin.

Samasta syystä meillä voi olla kaksi rinnakkaista käsitystä samasta ilmiöstä. Ihminen voi esimerkiksi ymmärtää, että kuolema on peruuttamaton ja silti uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Tietyillä ihmisillä ja tietyissä tilanteissa, kuten voimakkaissa stressitilanteissa tai huumeiden alaisena, aivojen ehkäisymekanismit heikentyvät ja automaattisen tiedonkäsittelyn tuotteet pääsevät filtterin läpi tietoisuuteen ja altistavat yliluonnollisille uskomuksille.

Intuitiivinen ajattelu on ei-kielellistä: osaamme kyllä kertoa syntyneestä vaikutelmasta mutta emme pysty sitä vakuuttavasti kielellisesti perustelemaan. Intuition ääni on voimakas ja vaativa, mutta sen taustalla oleva tiedonkäsittely jää meiltä hämärän peittoon. Sen vuoksi yliluonnolliseen uskova ihminen joutuu perustelemaan näkemyksiään vain henkilökohtaisilla kokemuksillaan.

Kun keskustelukumppani vetoaa rationaalisiin argumentteihin, molemmat puhuvat kieltä, jota toinen ei ymmärrä eikä hyväksy. Näin keskustelu skeptikkojen ja yliluonnolliseen uskovien välillä jää usein hedelmättömäksi väittelyksi, joka vain vahvistaa kummankin osapuolen omia näkemyksiä.

Marjaana Lindeman

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston psykologian lehtori, tohtori ja dosentti.

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (2)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Humanisti, FM (01.11.11, kello 13:50)
Kiitos Aviisille mielenkiintoisten aiheiden käsittelystä. On kuitenkin mielestäni erikoista, että metafyysisiä asioita käsittelevässä numerosta en löytänyt lainkaan ammattifilosofin kirjoitusta? Ei-ammattilaisema amatöörifilosofina pohdin seuraavassa artikkelin herättämiä ajatuksia.

Metafyysiset asiat ovat perinteisesti kuuluneet filosofian alaan, eikä tilanne suuresti näytä muuttuneen, vaikka jotkut luonnontieteilijät pyrkivätkin selittämään filosofian omista lähtökohdistaan. Luonnontieteiden tieteenfilofian voi ajatella olevan filosofia eräs osa-alue.

Luonnontieteellisten selitysten ongelmat vaikuttavat liittyvän luonnontieteellisessa tiedonmuodostuksessa käytettyihin oletteisiin. Nämä oletteet ovat jotakuinkin samoja, kuin niin sanotussa naiivissa realismissa, joka karkeasti ottaen on "maailman ottamista annettuna". Näitä oletuksia ovat mm. subjektin oleminen erillään objektista (maailman ja olennot siinä ovat erillään minun tietoisuudestani), muut ihmiset eivät le robotteja vaan heillä on jotakuinkin samankaltaisia ajatuksia, tunteita ja havaintoja kuin minulla; on mahdollista saada tietoa maailmasta sinänsä ja olla mielekkäässä interaktiossa toisten tajuisten olentojen (ihmisten kanssa).

Edm. oletteet vaikuttavat olevan vastauksia niin sanottuihin skeptisiin argumentteihin, joihin ei näytä olevan olemassa yhteisesti jaettavia kiistattomia vastauksia. Joka ajattelee, että niihin on olemassa varmat vastaukset on ajattelussaan ottanut jonkin metafyysien oletteen tosiolevaksi asiaksi (dogma), ja on tässä mielessä ajattelussaan uskonnollinen. Tällaista kutsutaan skientismiksi; se on tieto-opillisesti ajatellen eräs uskonnollisuuden ilmenemismuoto.

Esimerkiksi luonnontieteiden tiedonmuodostus on tässä mielessä uskonnollista: siinä on esitetty vastaukset skeptisiin argumentteihin. Tämän lisäksi luonnontieteiden, kuten ylipäätään tieteiden, parissa käytetty kieli on sävyltään uskonnollista ehdottomia totuuksia julistaessaan. Tästä käy hyvänä esimerkkinä
dos. Lindemanin artikkeli. Hän esittää vahvoja väitteitä asioista, jotka voivat olla hyvinkin kiistanalaisia. Sinällään dos. Lindeman on olettavasti varmaankin syvätason ammattilainen, ja käyttää kieltä ilmaistakseen tieteellisen asiantuntijaroolin edellyttämiä näkemyksiään, kuten kuuluukin.

Pedagogina pohdin kuitenkin, onko tieteellinen väittämiskulttuuri lainkaan hedelmällinen koulutusmielessä? Voi vaatia pitkänkin opiskeluajan, ennen kuin ihmiselle valkenee näiden asiantuntijoiden puhuvan vain oman suppean tieteenalansa näkökulmasta, vaikka he esittävätkin asiansa kuin ne olisivat järkähtämätön totuus.

Pitäisikö kuitenkin jakoa luonnontieteiden ja humanististen-yhteiskuntatieteiden välillä pitää yllä? Luonnontieteilijöiden tutkimuskohteet vaikuttavat usein olevan sellaisia, että niihin voidaan löytää juu tai ei -ratkaisuja (erityisesti niin sanottuja objekteja tutkittaessa) toisin kuin humanististen ja yhteiskuntatieteiden. Myös teoreettiset oletukset ja selitysviitekehykset voivat erota: jakaantua karkeasti ottaen realismiin ja konstruktivismiin.

Humanistille ja filosofille dos. Lindemanin, kuten monien luonnontieteen popularisoijien, puhe on kuitenkin uskonnollissävyistä julistamista. Skientismissä kirkot on korvattu tieteellisillä instituutioilla, papit tutkijoilla ja jumalien viestit tiedepuheella. Kuten monissa uskonnoissa jumalat ovat kiistattoman totuuden neutraaleja haltijoita/esittäjiä, on skientismissä tieteellinen tieto maskeerattu neutraalisuuden verhoon.

Tieteenfilosofiassa esitetty ajatus alati kehittyvästä, kasaantuvasta ja itseään korjaavasta tiedosta on nöyryyttä herättävä: ihmisen tieto voi olla hyvin rajallista ja kapea-alaista; ja olemassaolo sinänsä (mitä ikinä se sitten voisi ollakaan?) voi olla mitä vain tai ei mitään. Voiko ihmisen mieltä ja sen sisältöjä ajatella karttana, jolla hän suunnistaa maastossa. Kartta voi kuitenkin olla ihan erilainen kuin maasto, vaikka suunnistus näyttäisikin sujuvan hyvin. Kartan ja maaston vastaavutta suunnistaja ei ehkä koskaan pysty varmentamaan.

Joku tieteenfilosofi on esittänyt vertauksen, että tieteellinen tieto on kuin laiva, joka seilaa merellä eikä koskaan pääse telakalle korjattavaksi. Sitä on aina korjattava vähitellen pitkin matkaa. Mutta mitään kiintopistettä matkalle ja laivan muodolle ei näytä olevan löydettävissä.
Olavi Kiviniemi (06.11.11, kello 10:25)
"Yliluonnollinen, taikausko, maaginen ja paranormaali"
"Ensinnäkin, nuo neljä sanaa tarkoittavat kaikki samaa asiaa, vaikka niillä on erilainen historiallinen tausta."

Nyt arvon dosentti näyttää aika lailla sekoittavan asioita, mikä on helposti todettavissa etsimällä näiden käsitteiden määritelmiä tietosanakirjoista. Jos tiede on näin erotuskyvytöntä, niin tulokset eivät voi olla kovinkaan hyviä. Yliluonnollinen, taikausko ja maaginen toimivat epäilemättä käsitteinä samalla alueella, mutta paranormaali ei kuulu joukkoon silloin, kun halutaan olla täsmällisiä. Paranormaali on mielestäni aika monimerkityksinen sana, mutta sen eri määritelmät ovat kuitenkin varsin selviä ja paranormaali eroaa selvästi taikauskon ja maagisen käsitteistä. Yliluonnollista käytetään usein paranormaalin synonyyminä, mutta se ei mielestäni ole hyvä käytäntö.

Psi-ilmiö on paranormaalin osajoukko ja se on kohtuullisen yksikäsitteisesti joskin karkeasti määriteltävissä, eikä sitä pitäisi sekoittaa taikauskoon ja magiaan. Psi-ilmiöitä tutkiva tiede on parapsykologia, jolla silläkään ei ole mitään tekemistä taikauskon ja magian kanssa.

Psykologian tutkijat tunnetusti selvittelevät pään sisällä tapahtuvia asioita. Tämä tapahtuu useimmiten niin rajoittuneesti, että pään ulkoisia tapahtumia ei oteta riittävästi huomioon. Ainakaan Lindemanin en ole koskaan huomannut ymmärtäneen, että osa näistä hänen uskomuksiksi nimittämistään väitteistä on tarkistettavissa, eli voidaan selvittää pitävätkö ne käytännössä paikkansa vai ei.

Spontaanitapausten yhteydessä voidaan selvittää havainto-olosuhteet, paikalla olleiden ja saman havainneiden ihmisten lukumäärät ja heidän toisistaan riippumatta antamansa kuvaukset sekä mahdolliset fyysiset jäljet tapahtumista. Samoin voidaan tarkistaa ennalta arvaamattomien onnettomuuksien ja kuolemien ajankohdat, joista monet uhrien läheiset ihmiset ovat kertoneet saaneensa tiedon selittämättömästi varsin tarkasti tapahtuma-aikana. Parapsykologian tutkijat ovat saaneet yli 120 vuoden aikana runsaasti kokeellista näyttöä esimerkiksi telepatian ja ennaltatietämisen olemassaolosta.

Parapsykologian tutkijoiden saamat tilastollisesti merkitsevät tulokset eivät voi selittyä kokeentekijöiden vilpillä, huonosti suunnitelluilla ja löysästi valvotuilla kokeilla, virheellisillä tilastollisilla menetelmillä eikä myöskään sillä, että suuri määrä epäonnistuneita kokeita olisi jätetty julkaisematta. Kaikkea tätä on epäilemättä tapahtunut, mutta vain marginaalisessa määrässä. Tämä on todettavissa tutustumalla parapsykologien kirjoittamiin artikkeleihin parapsykologian vertaisarvioiduissa julkaisuissa ja myös muiden tieteiden julkaisuissa.