Kaunista, kun sitä ei ymmärrä

Jos etsit erilaisuuksia, tartut kliseeseen. Jos etsit samankaltaisuutta, pääset kiinni ihmiseen. Näin on sanonut eräs ruotsalainen journalisti, jonka nimeä en valitettavasti kykene ikinä muistamaan.

En tiedä, kuinka ylevä lause pätee Erasmus-opiskelijan vähemmän ylevään arkeen. Se on kuitenkin niin hieno, että yritettävä on. Ensin kliseeseen.

Päärakennuksen lisäksi Wienin pääyliopistoon kuuluu kampukseksi kutsuttu alue, sekä useita pienempiä huusholleja.

Miljöö on luterilaista tehokkuusmoraalia vieroksuvan matkamiehen silmissä onnistunut yli odotusten kuin männynjaskan hidas foksi.

Kampuksella vaikeimmat päätökset syntyvät siitä, mihin sen kolmesta kapakasta menisi miettimään luennolla kuultua oluen ja savukkeen (sic) kera.

Meille raittiutta rakastavillekin on vaihtoehto. Voimme ostaa keskelle campusta sijoitetusta kaupasta salaatin, kerrosvoileivän ja pullollisen ihanan raikasta kivennäisvettä. Niiden kanssa kun istahtaa nurmikolle syksyn keltaisten lehtien huomaan, jo vain alkaa kummasti saada Wittgenstein tuulta siipiensä alle.

Edustipa kumpaa koulukuntaa tahansa, kampus on viihtyisä.

Ei tarvitse olla suurikaan vastarannankiiski tajutakseen, kuinka suuri sosiaalipoliittinen poru syntyisi, jos joku haluaisi perustaa Tampereella viihtyisän anniskeluravintolan yliopiston "kampukselle".

Asiakaskunnan tuntien finanssipuoli olisi tosin turvattu. Tämä saattaa olla hyväkin asia. Jo nyt yliopistotutkijat joutuvat tappelemaan apurahoistaan kuin kulkukoirat kanasta. Voi vain kuvitella, kuinka kaoottiseksi tilanne kehittyisi, jos yliopisto tuntuisi olohuoneen sohvalta.

Paikallisten käytös luennoilla tuntuu ehkä osin juuri viihtyvyyden takia hämmästyttävältä. Kun luentoa on kulunut vasta pari minuuttia, nousevat jo ensimmäiset kädet. Utelujen rankkasateessa ei suulainkaan professori pärjää tavallisella verbaalisateenvarjolla.

Kysyn itseltäni, mitä helvettiä.

Nyökyttelykulttuuriin tottuneena oudoksun, eivätkö opiskelijat todella ymmärrä, että sanat soljuvat kuten professori laulaa. Kysymyksethän voivat herättää keskustelua, mikä puolestaan voi herättää aina vaarallisia omia ajatuksia. Sen seurauksena diskurssi alkaa vapista; senhän pitäisi olla pyhä kuin Maria.

Ajatelkaa nyt vaikka esimerkkinä, jos joku naiivi nuori nainen kehtaisi väittää, että joissakin tilanteissa naiseudesta saattaa olla työelämässä jopa hyötyä.

Hyss! En halua edes kuvitella.

Lähdin vaihto-opiskelijaksi selvittääkseni, olenko minä erilaisempi kuin he, vain he erilaisempia kuin minä. Emme me ole.

Jo luentojen alussa on nähtävissä, että myös itävaltalaiset täyttävät penkit vasta viidennestä rivistä lähtien. Hekin tajuavat, että fanien tunkiessa turhan lähelle, professori tuntee itsensä huoneen nurkkaan sutineeksi maalariksi.

Huomaan myös ymmärtäväni saksankielisestä luennosta noin 25 prosenttia. Se on yhtä paljon kuin Tampereella. Ehkä siksi ihastun valheellisesti kysymysten tulvaan. Luultavasti ne vain kysyivät, montako kertaa luennoilta saa olla pois.

Kieli ja elämä on kaunista joka paikassa, kun sisältöä ei ymmärrä.

Juho Paavola
Kirjoittaja tutustuu Itävallan opiskelijaelämään