Tervetuloa, vieraat kulttuurit!

Parhaillaan teattereissa pyörivää Harjunpää ja pahan pappi -elokuvaa mainostetaan ensimmäisenä Suomessa tehtynä puhdasverisenä trillerinä. Mutta elokuvalla on myös muitakin ansioita. Yksi jännärin sivujuonista kertoo väkivaltaisesti miehensä menettäneestä musliminaisesta. Naisen uskontoa ei kuitenkaan millään tavalla alleviivata. Islam esitetään elokuvassa luonnollisena osana suurkaupunkimaisesti sykkivän Helsingin monikulttuurisuutta.

Harjunpää ja pahan pappi on tuorein osoitus siitä, miten suomalainen elokuva on muuttumassa entistä monikulttuurisemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana uskottavasti kirjoitettuja etnisesti ei-suomalaisia henkilöhahmoja on esiintynyt kotimaisessa elokuvassa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Toisin oli vielä viisikymmentä vuotta sitten. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Aarne Tarkaksen elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä (1960). Siinä höpsähtäneen tiedemiehen keksimä laite ennustaa, että Pekalla ja Pätkällä olisi edessään loistavaa tulevaisuutta "neekereinä". Yksinkertaiset toverukset eivät kuitenkaan ymmärrä sitaattien merkitystä vaan naamioituvat kenkälankin avulla aidoiksi Afrikan immeisiksi. Tämän jälkeen heitä luullaan muun muassa ihmissyöjiksi.

Ensimmäinen vakavasti maahanmuuttajateemaa käsitellyt suomalainen elokuva oli nuorena kuolleen Matti Sokan ainoaksi pitkäksi ohjaustyöksi jäänyt Musta Lumikki (1971). Elokuva kertoo suomalaisesta sairaanhoitajanaisesta, joka rakastuu Suomessa lääkärinä työskentelevään somalimieheen. Alun vaikeuksien jälkeen pari saa kuitenkin osakseen ymmärrystä eri tahoilta. Elokuvan loppu on tosin onneton.

Seuraavan kerran tummaihoinen henkilöhahmo esiintyi keskeisessä osassa suomalaisessa elokuvassa vasta Mikko Niskasen nuorisokuvauksessa Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Elokuvan keskiössä on nuorisojengi, jonka yksi jäsen on afrikkalaista syntyperää oleva tyttö. Mielenkiintoisen elokuvasta tekee se, että jengi tuntuu suhtautuvan tytön ihonväriin paljon suvaitsevaisemmin kuin Anna-Leena Härkösen esittämän jengiläisen uskonnolliseen heräämiseen.

Niskasen elokuvan jälkeen etnisesti ei-suomalaiset henkilöhahmot pysyttelivät pitkään poissa kotimaisista elokuvista, pieniä sivurooleja lukuun ottamatta. Harvoina poikkeuksina toimivat Spede Pasasen tuottama Tupla-Uuno (1988) ja Ere Kokkosen ohjaama Vääpeli Körmy - taisteluni (1994), joissa kummassakin jamaikalaista syntyperää oleva Caron Barnes esittää eksoottista tummaihoista naista. Molemmissa elokuvissa tumma nainen nähdään kuitenkin lähes yksinomaan suomalaisen miehen seksuaalisten fantasioiden kohteena.

Seuraavan kerran etnisesti ei-suomalaisia hahmoja nähtiin keskeisissä rooleissa kotimaisessa elokuvassa vasta 2000-luvulla. Elokuvassa Maata meren alla (2009) Amira Khalifa esittää Suomeen kolmivuotinaa adoptoitua afrikkalaistaustaista naista. Myös musikaalin Jos rakastat (2010) toisena päähahmona nähdään maahanmuuttajataustainen poika. Kummassakin elokuvassa hahmojen etnisyys on kuitenkin niin yhdentekevä seikka, että elokuvien juoni ei olisi juurikaan muuttunut, jos pääosien näyttelijöinä olisi ollut etnisesti suomalainen näyttelijä.

Sen sijaan romaneita kuvanneet suomalaiset elokuvat ovat lähes aina olleet kaikkea muuta kuin suvaitsevaisia. Romanikulttuuria on harvoin edes yritetty ymmärtää muiden kuin stereotyyppien kautta.

Vanhoissa Suomi-filmeissä romaanit kuvattiin kyllä hyvin iloisina ja musikaalisina ihmisinä, mutta samalla varsin väkivaltaisina ja epärehellisinä. Muun muassa T.J. Särkän ohjaamassa Kulkurin valssissa (1941) Regina Linnanheimon näyttelemä romaninainen Rosinka on otettu siitä, miten mustasukkainen romaninuorukainen on valmis tappamaan häntä liehittelevän, Tauno Palon esittämän kulkurin. Armas Jokio näytteli puolestaan useissa Suomi-filmeissa Mustalais-Aleksi -nimistä hahmoa, jolle varastelu tuntui olevan luonteenpiirre.

Eikä muutosta tunnu olevan tapahtumassa. Esimerkiksi vielä vuonna 2007 valmistuneen V2 - jäätynyt enkeli -elokuvan kaikkein väkivaltaisin hahmo on niin ikään romanimies.

Henri Waltter Rehnström, teksti