Klassikkoni: Tupakan pituinen tauko

Hajuvettä, purkkaa, hiuslakkaa ja käsien pesuvettä. Repun sisältö oli tarkkaan suunniteltu. Olimme lähdössä ystäväni kanssa polttamaan ensimmäistä tupakkaa lähimetsään. Olin 12-vuotias. Ensimmäistä seurasi joukko toisia savukkeita, ne maistuivat paremmilta, määrittivät aseman kouluhierarkiassa ja ilmensivät nuoruuden elämäntuskaa paremmin kuin mikään muu.

Tupakka ei koskaan ollut vain puruja ja paperia. Oranssi valo tarjosi tauon muusta maailmasta, luvan pysähtyä. Savuke suussa vastapäistä taloa sai tuijottaa puhumattomana minuutteja ilman perverssin leimaa. Kaikki tärkeät päätökset tehtiin sätkä kädessä. Kaipaan varsinkin niitä pieniä, kymmenen tupakan askeja, joita ostamalla pystyin uskottelemaan itselleni, etten vielä ole riippuvainen.

Sitten tuli tupakkalaki ja imagomuutos. Kenelläkään ei enää palanut. Kukaan ei enää halunnut lähteä käymään nopeasti ulkona. Sähkötupakkaa pystyi imemään sisälläkin.

Tupakoinnista tuli junttiuden symboli, yhtä varma kuin kaulassa roikkuvasta leijonasta. Oli tumpattava tupakan viljelyn, plantaasityöntekijöiden ja passiivisen tupakoinnin vuoksi.

Vähän myöhemmin tuli ihmissuhde ja satunnaisetkin savukkeet alkoivat hävitä oudosti takkini taskusta. Tuli terveyteen liittyviä keskusteluita, joissa sivuttiin haju- ja makuhaittoja suudellessa. Tupakan hajun häivyttäminen muuttui työläämmäksi kuin silloin 12-vuotiaana. Enää hiuslakka ei riittänyt.

Toisinaan tekisi mieli istua liesituulettimen alle. Unohtaa tupakkapeltojen lapset. Napsauttaa suojapaperi irti liitoksistaan ja pysäyttää maailma hetkeksi.

Sanna-Kaisa Lähdeaho