Olli Koikkalainen kirjoitti 31.tammikuuta Aviisin Lopullinen
totuus-palstalla, tahallaan tai tahattomasti provosoiden,ajatuksiaan
siviili- ja asepalveluksesta. Otsikon "Sivari on yhä
b-luokankansalainen" väitteen lisäksi en muita kirjoituksessa
esiteltyjä mielipiteitä voi allekirjoittaa.
"Tappamisenopetuslaitos?"(niin kuin ihminen ei ilman koulutusta osaisi
tappaa) saa kirjoittajalta kitkerää kritiikkiä. Itselleni pasifistina
kirjoitus aiheutti jopa hieman mielipahaa.
Heti kärkeen
Koikkalainen haukkuu maamme hallituksen, sillä se lyhensi
siviilipalvelusaikaa "vain" kuukaudella.Kaikkitietävä vasemmisto toki
ehdotti lyhempää palvelusaikaa.Valitettavasti moraalitonta ja
tyhjänpäiväistä oppositiopolitiikkaa harrastaneet SDP ja
vasemmistoliitto eivät ole, siitä huolimatta että ne ovat vuosina
1995-2007 olleet hallitusvastuussa joko yhdessä tai erikseen, saaneet
lyhennystä aikaan.
Nyt kun siviilipalvelus on lyhentynyt
vuorokausina (joka tässä on huono yksikkö, ottaen huomioon mm. kuinka
monta tuntia varusmiehet ja -naiset viettävät "töissä" verrattuna
sivareihin) samanmittaiseksi kuin yleisin asepalvelusaika, on sen
rangaistusluonteisuus suhteessa asepalvelukseen hävinnyt.
Verratessaan
Suomen, Ruotsin ja Saksan siviilipalvelusaikaa Koikkalainen unohtaa
maiden välisen asevelvollisuusrakenteen täyden poikkeavuuden. Siinä
missä Suomessa yhtenäinen ja laaja-alainen asevelvollisuus on yksi
perusarvoista, on asevelvollisuus muissa maissa paljon valikoivampaa.
Valitettavasti Suomessakin ollaan menossa resurssienpuutteen vuoksi
tähän suuntaan. Hyvät puolensakin sillä tosin on, sillä valitettavan
paljon Puolustusvoimissamme palvelee varusmiehiä vailla
sodanajantehtävän vaatimaa koulutusta, useimmiten tahtomattaan. Mutta
esimerkiksi B-kuntoisuusluokan siirto C-luokkaan olisi varmasti
toimintaa tehostava tekijä.
Perinteinen "armeijassa ei tarvitse
käyttää omia aivojaan" -väite on naurettava, ja kertoo Koikkalaisen
avarakatseettomuudesta. Voin hyvin väittää, että
asevelvollisuusarmeijassa, jossa sodanajan joukko koulutetaan
yhtenäiseksi ja itsenäisesti toimivaksi reserviyksiköksi, joutuu
ajattelemaan varmasti enemmän kuin vuoden visiitillä työelämässä. Aivot
saa heittää narikkaan siinä mielessä, että ravitsemus järjestyy
kävelemällä ruokalaan. Tosin leireillä tämäkään ei pidä paikkaansa.
Siviilipalveluksen
henkinen ja fyysinen rasitus on mitätön verrattuna
asepalvelukseen.Siinä missä siviilipalvelusmies nukkuu yönsä kotonaan,
saa viettää kaiken vapaa-ajan haluamallaan tavalla ja saa lisäksi
merkittävän edun ansioluetteloonsa, niin varusmies tai -nainen nukkuu
yhdessä noin kymmenen hengen kanssa ja pääsee ilta- tai
viikonloppuvapaille säännöttömästi.
Lisäksi moitteettomasti ja hyvin arvosanoin suoritetusta
varusmiespalveluksesta ei valitettavasti ole juuri hyötyä
siviilielämässä. Jotkut avarakatseiset työnantajat arvostavat armeijan
käymistä, tosin valitettavasti useimmiten vain jos siihen on sisältynyt
johtajakoulutusta. Leirit ovat asia erikseen, ja olisi hyvä, mikäli
armeijassa pystyttäisiin myös asevelvollisille maksamaan erikoiskorvaus
leireillä vietetyistä öistä; nykyäänhän ainoastaan kantahenkilökunnalla
on tämä etu.
Se, että sivari mielletään B-luokan
kansalaiseksi, johtuu lähinnä useimpien siviilipalvelusmiesten omasta
asenteesta yhteiskuntaa vastaan, joka on muodostanut suomalaisille
stereotypian sivarista.
Kirjoituksessaan Koikkalaisen pahimmaksi
synniksi koituu kuitenkin asepalveluksen mustamaalaaminen, vieläpä
tietämättä, mitä se todella on. Vaikka armeija onkin haastava ja
säädelty ympäristö, muodostuu siitä kuitenkin jokaiselle niin paljon
henkistä pääomaa, mitä taas ei voi rahassa mitata tai tilastoin laskea.
Muistan itse vielä hyvin viimeisen päiväni armeijassa: oletin, että
riemuitsisin, mutta sen sijaan oli lähellä, ettei kyynel tullut silmään.
Matias Hildén
Pirkanmaan keskustanuorten pj.
reservin vänrikki