Kolumni: Asioiden vasen laita

Minulle ehkä pahinta gradun teossa oli yksinäisyys, mitä myös itsenäiseksi työskentelyksi nimitetään. Itse tein gradua aivan tavalliseen tapaan kotona. Turhaan.

Syöminen, juominen, nukkuminen, siivoaminen ja jopa veroilmoituksen tarkistaminen kiskoivat minua pois tietokoneen äärestä. Kun huomasin laajentaneeni televisio-ohjelmavalikoimaani saippuasarjoista ja tosi-tv-sekoiluista jopa kännykkävisailuihin, oli toimittava.

Ajattelin siirtyväni kirjastoon, mutta ongelmaksi muodostui lukusaliin asti pääseminen. Samat houkutukset kotona saivat minut pysymään poissa lähdekirjojen ääreltä kuin aikaisemminkin. En edennyt sanottavasti, vaikka graduohjaajani Heikki Heikkilä oli ehdottomasti keskimääräistä parempi ja avuliaampi. Hävettää edes muistella, kuinka paljon valitin ohjaajalle, sen sijaan, että olisin keskittynyt gradun tekemiseen.

* * *

Kaverini kellarityöhuoneesta vapautui pöytä. Kuukausivuokra olisi osaltani vain kuutisen kymppiä. Tulevat työhuonekämppikset olisivat taiteilijoita tai toimittajia. Loistavaa. Kuvittelin sutaisevani pari vuotta roikkuneen gradun loppuun parissa kuukaudessa ja jääväni kellariin vapaaksi toimittajaksi.

Päätin meneväni joka ainoa arkipäivä työhuoneelle. Toimelias ilmapiiri kannusti tekemään jotain järkevää. Aloin noudattaa työhuoneen aikataulua: puolilta päivin paikalle ja kahdeksisen tuntia töitä. Välissä lättypitsa naapurikaupasta ja laihaa, yhdessä hörpittyä teetä. Perimmäisen pöydän tupakansavu leijaili ilmassa kaiken aikaa.

Joku kävi ostamassa mäyräkoiran kerran viikossa jääkaappiin jaettavaksi. Yksien ottaminen kirjoittamisen lomassa tuli tavaksi. Välillä ovesta pölähti sisään porukkaa, jotka ilmoittivat, että nyt on bileet. Naputtelu loppui sillä kertaa siihen.

Kessi kasvoi ja työ eteni pikkuhiljaa. Neljän kuukauden kuluttua graduni jopa valmistui.

Minulle oli tärkeää, että oli paikka, porukka ja päivärytmi. Todennäköisesti olisin sopeutunut melkein millaiseen tilaan ja aikatauluun tahansa. Pääasia, ettei tarvinnut pakertaa yksin.

Gradupiirit ovat erittäin kannatettavia, koska ne kannustavat loppuvaiheen opiskelijoita muiden graduntekijöiden pariin.

Haikailen myös ryhmägradujen perään. Yhteisöllisellä 1970-luvulla ryhmägradut olivat muotia. Äitini pakertaessa psykologian graduaan aikataulut eivät olleet ainakaan hänen ongelmansa. Kolmen ryhmässä neuvoteltiin työn etenemisestä yhdessä ja sovituissa säännöissä pysyttiin. Ohjaajallakaan ei ollut niin paljon tekemistä yhtä opiskelijaa kohti.

Hertta-Mari Kaukonen