Teatterikritiikki: Piirileikki

Tampereen Ylioppilasteatterissa pyörivä Arthur Schnitzlerin näytelmä Piirileikki tarkastelee aikuisten parisuhdesekoiluja. Se näyttää eroottisen suhteen epätoivoisena tilana, jossa jompikumpi väistämättä ottaa takertujan ja toinen karkuun juoksijan roolin.

Tällaiset tunne-elämän pakkoliikkeet johtuvat näytelmän mukaan ihmisten seksuaalisuudesta sekä erityisesti heidän kykenemättömyydestään erottaa himoa rakkaudesta. Pakkoliikkeitä toistellessaan miehet ja naiset juuttuvat rakkauden kiirastulimaiseen esikartanoon, missä uskollisuuteen ei pysty yksikään. Onnen ydin pysyy tavoittamattomissa.

Näytelmän henkilöiden vuoropuhelu puuroutuu katsojan päässä tunnehälyksi, jossa toistuvat samat, epäluottamusta uhkuvat kuviot: “Rakastatko sinä todella minua?“ “Ei kai sinulla ole muita rakastajia?“

Piirileikkiä (1900) voisi kömpelösti kuvailla Aku Louhimiehen Levottomat-elokuvan (2000) sata vuotta vanhemmaksi ja aika paljon viisaammaksi isoveljeksi.

Roolityöt kuin eri näytelmistä

Schnitzlerin teksti on idealtaan ajaton, mutta sen henki heijastaa eilispäivän Eurooppaa. Jotkut Ylioppilasteatterin näyttelijöistä kompastuvat tähän vanhahtavuuteen - ainakin siitä päätellen, että heidän roolityötään höystävät teennäiset naurahdukset ja henkäykset.

Toisaalta toiset näyttelijöistä ovat ottaneet tekstin varsin tukevasti omakseen ja luoneet uskottavia ja eläviä hahmoja. Ohjaaja Disa Kamula on ilmeisesti antanut ohjattavilleen jokseenkin vapaat kädet, sillä kaikkiaan Piirileikin näyttelijäntyö on kiehtovan epätasalaatuista. On kuin hahmot olisi poimittu eri näytelmistä, eri todellisuuksista.

Matti Rintala tekee hienot, karikatyyrimäiset roolit pihtaavana ja teoretisoivana aviomiehenä sekä viriilinä kreivivanhuksena. Johanna Leskelä tulkitsee kotiapulaisen roolin häpeämättömän herkästi. Tuija Touhusen tapa olla näyttämöllä on puolestaan niin hämmästyttävän lakoninen, että se on jo vangitseva.

Peniksenjatkeita ja laimeita persoonia

Näytelmä piirtää sekä miehen että naisen rakkauskäyttäytymisestä varsin lohduttoman kuvan.

Mies on joko munaton raukkis taikka sitten levoton peniksenjatke, joka hylkää naaraan heti tämän antauduttua. Paatuneimmat tapaukset onnistuvat olemaan raukkiksia ja peniksenjatkeita yhtä aikaa.

Nainen taas esitetään laimeana persoonana, jonka kaikki energia kuluu toisaalta pyrkimykseen tulla halutuksi ja toisaalta yritykseen suojata sydäntään erehdyksiltä.

Ohjaaja on rytmittänyt ja elävöittänyt näytelmää onnistuneesti tilanvaihdoksilla. Yleisö siirtyy näyttelijöiden mukana Ylioppilasteatterin portaikosta aulaan, aulasta katsomoon ja niin edelleen.

Lavastukseltaan kekseliäimmässä kohtauksessa näyttelijöiden varjot heijastuvat suurelle valkokankaalle korostamaan ruumiinkieltä. Vähistä näyttämövarusteista minua ilahdutti eniten sydänten painosta notkunut hassunkurinen kukkakimppu.

Lukuisat panokohtaukset Kamula on toteuttanut hillitysti mutta ihan tarpeeksi rohkeasti still-asentoina. Piirileikki ei aiheestaan huolimatta olekaan mikään seksikohellusnäytelmä, vaan se on älyllisesti haastavaa vastaanotettavaa.

Esitystä on helpointa suositella pohdiskeluun taipuvaiselle teatterinkatsojalle, jolla on itsellään kokemusta sekavista rakkaussuhteista.

Sanna Hongisto, teksti
Matti Rintala, kuva