Kakunpalasta turmioon

Olet laihtunut, kommentoi yksi ystävä, pian toinenkin. Huomautuksista hämmästyneenä hän astuu vaaÂ’alle. Viisari värähtää ja pysähtyy, hän jähmettyy. Hän huomaa järkyttyneenä painavansa saman verran kuin viimeksi kaksitoistavuotiaana. Mitä oikein tapahtui? Mihin kilot katosivat?

Hänen laihtumisensa selittyy järkiperäisellä logiikalla. Hänen päättelynsä noudatteli ravitsemusoppaiden julistamia oppeja. Ihminen laihtuu, kun hän syö vähemmän kuin kuluttaa. Mutta pian muutaman kilon painonpudotustavoite riistäytyi käsistä.

Hän alkoi syödä yhä vähemmän ja liikkua entistä enemmän. Laihuudesta tuli ikuinen itseään palkitseva tavoite. Laihtuminen aiheutti tyydyttävän kontrollintunteen. Elämästä tuli nollasummapeliä. Jos syö tämän murukeksin, on sen kuluttamiseksi juostava tietty matka. Ei juoksulenkkiä, ei keksiä. Ja koska jatkuvasti ei ehdi hölkätä pururadalla, on yksinkertaisempaa paastota.

Kehityskulku on turmiollinen. Siinä mieli ja ruumis ovat ikään kuin vastakkaisilla puolilla, vihollisasemissa. Keho käy säästöliekillä, mutta järki kieltää siltä sen tarvitseman polttoaineen. Perin järjenvastaista: luulisi, että ihmisruumis pyrkisi kaikin tavoin suojelemaan itseään vahingoittumiselta, ei tuhoamaan itseään.

Hän todellakin on laihtunut. VaaÂ’alla ei juuri ole syytä valehdella. Mutta hän ei näe laihtumistaan itse. Uskomatonta, mutta totta. Sitä on aina itsensä kokoinen. Painokilojen mukana häviää näemmä myös suhteellisuudentaju. On ironista, että hänen painonsa on laskenut pienen minipossun verran, mutta olo ei ole yhtään aiempaa kevyempi. Päinvastoin, henkinen taakka tuntuu vain kasvaneen.

Ruoasta tuli hänen vihollisensa. Nautinnon lähteestä muodostui pelon aiheuttaja. Ruoasta ja syömisestä sukeutui elämän keskeisin sisältö. Ruoka oli jatkuvasti ajatuksissa. Kaikki aika kului joko syömisen ennakkosuunnitteluun tai syödyn läpikäymiseen. Jatkuvan energiavajauksen vuoksi oli aina nälkä.

Kalorien vahtiminen on petollinen ajanviete. Tapa jää päälle, ja siitä on hyvin vaikea päästä eroon. Siinä, missä toinen näkee houkuttelevan uunilämpimän korvapuustin, hän näkee 205 kilokaloria. Pian yksikin makeinen on liikaa. Ainainen laskeminen on pitemmän päälle ahdistavaa ja vaikeaa. Ruokailutapahtuma on yksi iso monimutkainen päässälasku. Vaan ei sen kuuluisi olla. Elämästä katoaa äkisti ilo, ja kaikesta tulee suorittamista.

Mistä tämä tuhoisa syöksykierre sai alkunsa? Hän kuvitteli, että median tuputtamat naisihanteet eivät vaikuta häneen. Naiivi harhaluulo. Ihmisen lapsi on heikko, nuori nainen perin itsekriittinen. Markettien ruokatuotepakkaukset mainostavat kilvan vähäkaloripitoisuuksiaan. Ainoastaan 0,05 prosenttia rasvaa, niukkuuden voitto. Ja ulkopuolisten syyllistävät sivallukset eivät edistä kierteen katkeamista. Ei, laiha ei kestä mitä vain.

Nyt hänen toipumisensa on alkanut, tosin se käy hitaasti. Elämänilo on myös syömisen iloa, ja se on sallittua. Jääkaapin valon syttyessä valonpilkahdus alkaa kajastaa myös tunnelin päässä.

Katri Riikonen