Klassikkoni—Tämän teoksen muistan aina

King Crimson: In The Wake Of Poseidon (1970).

Ostin tämän levyn 15-vuotiaana. En ollut kuullut bändin musiikkia juuri lainkaan sitä ennen. Alkavan progehulluuden puuskissa olin kuitenkin valmis kokeilemaan kaikkea. Kukaan ei suositellut levyä, sillä lähipiirissäni ei kuunneltu progea. Levyn valitsin lähinnä valmistumisvuoden ja kannen perusteella.

Levy ei heittänyt minua seinään ensi kuulemalta. Se oli vaikeasti lähestyttävä ja aukesi teini-ikäiselle kuulijalle hitaasti. Aluksi se tuntui jopa vähän haperolta. Vielä siihen aikaan kaipasin hieman rockimpaa tavaraa. Tämä levy opetti minua malttamaan mieleni ja keskittämään auditiivisia ajatuksiani paremmin.

In The Wake Of Poseidon herättelee merellisiä mielikuvia suurista muinaisista. Se on täynnä vaivihkaisia ja hiipiviä tunnelmia, jotka räjähtelevät pintaan vain kutsuttaessa. Albumi tarjoaa satumaisia, jopa hengellisiä näkyjä.

Lyriikoissa sekoittuvat hienovaraisesti antiikin tarustot, keskiaikainen kuvasto ja nykyaikaisen suurkaupungin sekavuus. Peter Sinfieldin runolliset ja hankalasti tulkittavat sanoitukset sykkivät hämärää apollonista viisautta, lorujen ja sanamaalausten psykedeelistä liturgiaa.

Levyn päätöskappale The DevilÂ’s Triangle on rakennettu paholaisen intervallin ympärille. Sinfoniallinen marssi pitää kuulijan puristavassa kauhussa. Lukemattomat päällekkäiset raidat vievät musiikin kiihkeän sotaisaan kakofoniaan. Viimeinen teema Peace—An End pyyhkii maanisen sotakoneiston historian tyyniin alkumutiin.

Kuunnellessani Poseidonia minusta tuntui usein, että levy yrittää kertoa jotain. Sama tunne minulla on edelleen, enkä usko vieläkään löytäneeni kaikkia sen salaisista viittauksista.

Minulle tämä levy oli meditatiivinen portti uuteen musiikilliseen maailmaan. Se pitää pintansa edelleen.

Poseidonin jälkeen ostin lähes kaikki King Crimsonin levyt. Joukossa on muitakin mestarillisia suorituksia. In The Wake Of Poseidon on näistä kuitenkin kokonaisuutena paras.

Jantso Jokelin