Drink, feck, arse! – sukellus irlantilaisuuden ytimeen

Sadetakki tiukasti kiinni ja drinksukäsi rennoksi - löytöretkellä irlantilaisuuteen saattaa tulla kosteat paikat.

Erityisesti tämä matka kannattaa aloittaa kunnon tankkauksella. Tuoppi Guinnessia toiseen käteen, lautasellinen hernemuhennosta ja uppopaistettuja kananpalasia toiseen, ja satunnainen matkailija on valmis tien päälle.

Länsirannikon idyllinen Kerry on passeli paikka aloittaa kiertomatka vihreälle saarelle. Nurmiset kummut ja määkivät lampaat kielivät saaren monisatavuotisista maalaisjuurista. Rannikon jylhät kalliot ja tyrskyävät mainingit salpaavat hengen. Toipuakseen matkailijan kannattaa äkkiä narauttaa paikallisen pubin ovea ja maistella mainioita ohraliemiä.

Maalaismaisemista on mukava siirtyä pitkin kiemurtelevia maalaisteitä kohti pohjoista. Kiirettä ei kannata pitää, sillä satunnainen lammaslauma saattaa katkaista matkan pitkäksikin toviksi. Huomionarvoista on se, että irlantilaiset ajavat tien vasemmalla puolella. Tai yleensä keskellä tietä.

Vihreän nurmen
herrasmiehet

Matkalla kannattaa levätä säännöllisin väliajoin, vaikkapa mukavissa tienvarsipubeissa, joista tuskin on pulaa. Jos tuuri käy, juottolan televisiossa näytetään rugby- tai hurling-ottelua, ja matkailija saa kauniin kuvan irlantilaisten kansallisurheilulajeista ja niiden suosiosta.

Vielä paremman onnen potkiessa matkailija tupsahtaa paikan päälle kotiotteluun. Säännöistä ei niinkään väliksi, tärkeintä on tunnelma. Katselijoiden lyyriset letkautukset ylittävät harvoin "You feckinÂ’ feck!" -tasoa, mutta kauneinta on nähdä koko punatukkainen perhe yhdessä kaatosateessa kannustamassa kotijoukkuetta kohti voittoa. Pelin jälkeen pitää luonnollisesti astella paikalliseen pubiin haistelemaan ottelun jälkeistä ambianssia.

Parin tuopposen jälkeen matka jatkukoon kohti pohjoista. Galwayta ja huimaavan kauniita Aran-saaria ei pidä jättää valiin. Pohjoisen Donegalissa matkailija saattaa törmätä aitoon irlantilaisnaapurustoon, jossa väännetään sujuvaa iiriä. Murto-osa maan noin neljästä miljoonasta asukkaasta osaa maan kansalliskieltä sujuvasti, mutta keskustelun saa aina käyntiin koulujen pakkoiiristä.

Kun rajan lähistöllä ollaan, kannattaa saman tien piipahtaa katsomassa ulkomaan eläviä. Pohjois-Irlannin kaduilla voi vieläkin aistia muutaman vuoden takaisen katolisten ja protestanttien välisen kauhun tasapainon. Sitten vuoden 1998 rauhansopimuksen jälkeen Belfastin kaduilla ei ole näkynyt brittisotilaita, mutta seinämaalaukset ja graffitit muistuttavat vaikeista ajoista.

Satunnainen matkailija pitää huolen siitä, ettei erehdy laukomaan paavivitsejä väärässä paikassa, pohjoisessa kun ollaan suht herkkiä kansallisuusasioista. Näppärä nyrkkisääntö: katoliset pitävät itseään irlantilaisina, protestantit britteinä. Yleensä.

Tahmea tanssilattia,
ihan kuin kotona

Belfastista kiertomatka jatkuu sujuvasti Irlannin pääkaupunkiin Dubliniin. Eläväisessä eurooppalaistyylisessä pääkaupungissa kannattaa keskittyä shoppailuun. Eikä tunnollinen kulttuurimatkailija jätä kuuluisaa Temple Barin ravintola-aluetta kokeilematta.

Pääkaupunkilaisten kopeita aksentteja voi lähteä karkuun takaisin etelään, Corkiin. Kaupungin asukkaat - "corkoniaanit" - pitävät asuinpaikkaansa maan todellisena pääkaupunkina. Niin tai näin, Cork on vuoden 2005 kulttuuripääkaupunki, ja sitä kannattaa juhlistaa tuopillisella MurphysÂ’ia, savunmakuista paikallista tummaa olutta.

Sen kyytipojaksi voi nautiskella HillbillyÂ’s-hampurilaisravintolan kuuluisan breast in a bunin eli majoneesia tirsuavan kanahampurilaisen. Cork muistuttaa vahvasti erästä länsisuomalaista kaupunkia työläisjuurineen ja kieroine junttivitseineen. Illan päätteeksi matkailijan kannattaakin suunnata hoippuvat askeleensa kohti keskustan An Brógia, baaria, jonka nimi kääntyisi sujuvasti suomeksi nimellä Doris. Tahmea lattia, vaikea tanssia, paska musiikki, aina täynnä.

Mia Ylönen