Saako oman lajin syrjijä puhua?

Otsikon kysymysmuoto on saattomielle Pentti Linkolaan, jonka määrittelen "autospesistiksi", ajattelijaksi, joka kannattaa omaan lajiin kohdistuvaa syrjintää. Kadunkulkijakin on kuullut Linkolasta, joka leikkii ajatuksella ihmissuvun mekaanisesta harventamisesta, että luonto saisi levätä. Viime vuonna Linkola ajatteli ääneen tavalla, joka oli helpointa tulkita natsi-sympatiaksi.

Nyt Tampere-talo tamperelaisen yliopistoeliitin tuella hyllytti Linkolan kertaluennon huhtikuun Filosofiapäiviltä. Hyllytyspäätös olisi jo viime joulukuulta, kertoi ylioppilaslehti Aviisi maaliskuussa.

Nyt jo muutkin lehdet ovat kirjoittaneet jupakan taustoista, mutta mielestäni tärkeintä on pohtia, ansaitseeko Linkolan ajattelu palstatilaa julkisuudessa.

Hän ei selvästi ole antiikin perinteen filosofi, viisauden ystävä, joka potisi aikalaisiaan vakavammin epätäydellisyydestään ja tietämättömyydestään. Ei hän ole myöskään humanistisen filosofian opettaja, joka vaatimattomana filosofian kirjanoppineena pelkäisi ivanaurua tai muuta matalamielisyyttä.

Linkola näyttäisi julistavan "filosofointia", ei filosofiaa. Intohimojakin ajattelijamme herättää; tieteenfilosofiassa kannuksensa takonut Juhani Pietarinenkin on viime aikoina esitelmöinyt Linkolaa siteeraten ympäristöfilosofiasta.

Maallisen onnen torppareina olemme taipuvaisia torjumaan "pelkät filosofit", nämä kyyniset luopiot, saivartelevat häiriköt, rienaajat ja toisinajattelijat, jotka kiivailullaan muistuttavat meitä jokaista kalvavasta elämänpituisesta ahdistuksesta, joka toimii kuin hengitys.

Toisaalta ammattifilosofit ovat oppiriidoissaan yhtä pisteliäitä ja katalia kuin ihmiset muuallakin yhteiskunnassa. Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen haamut kummittelevat sinnikkäästi heidän yllään.

Annettakoon Linkolalle puhetilaa, hän käy opponentista, joka ei sparraa. Hänen tekstinsä on sinopelais-kyynistä ilveilyä, joka janoaa tulla tyrmätyksi. Tyrmääjälle on luvassa mainetta ja kunniaa.

"Sanomattoman kurja elämä", Linkola totesi omastaan Radio Suomen haastattelussa 4.12.2002. Oja-aurojen ja monitoimikoneiden tärvelemien luonnonmaisemien katselu oli saattanut luonnonystävän musertavaan turhautuneisuuteen.

Joku toinenkin arvoabsolutisti voi julistaa perikatoa verukkeeksi, ettei mitään kannata enää tehdä. Eettinen realisti sanoo tähän, että luonnon arvon pohtiminen on elämämme tärkeimpiä asioita ja jokaisen on katkeraan loppuun asti ajateltava ja ratkaistava. Syvin pettymys voi avata vapautumisen voimakentän.

Jouko Saksio
vapaa-ajattelija