Ahdistuksesta eroon rumpusooloilla

"Laitan tähän aikuisten keinun, jos haluat istua sellaisessa", selittää musiikkiterapeutti Kaija-Leena Kallio säätäessään katosta roikkuvaa härveliä. En ymmärrä. Minähän tulin musiikkiterapiaan, ei kai siinä keinuja tarvita?

Voidaan tarvitakin. Kallion vastaanotolla asiakas voi valita keinun, jakkaran, säkkituolin, tyynyn tai tuolin istuimekseen. Sohvakin on, mutta se ei vastaa mielikuvaa elokuvien mustasta matalasta nahkasohvasta, jolla potilas makaa liikkumatta ja vuodattaa elämäntarinansa. Kallion vihreällä sohvalla toki joskus itketään, mutta sitä useammin lauletaan ja soitetaan. Musiikkiterapia on tekemistä.

Musiikkiterapia on monipuolista, koska jo musiikki itsessään voi olla mitä tahansa viimeisimmistä diskohiteistä mättöheviin tai klassiseen viulunsoittoon. Musiikkityylin ja istuinten lisäksi soittimet ja tapaamisten kulku vaihtelevat potilaan mielentilojen mukaan.

"Potilas voi soittaa mollia koko tunnin, tai hakata rumpuja, jos siltä tuntuu. Joskus potilas haluaa vain kuunnella musiikkia levyltä, ja niin sitten tehdään."

Soittotaidon puute ei ole este musiikkiterapiaan osallistumiselle, ja muunneltavuutensa vuoksi terapiamuoto sopii kaikenikäisille. Kallion potilaina on pääosin nuoria ja lapsia, ja nuorimmat potilaista ovat vain muutaman vuoden ikäisiä.

Lapsipotilailla on usein keskittymishäiriöitä, ja moni teini kaipaa vain huomiota - että joku kuuntelee. Opiskelijat hakevat apua ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Syrjäytynyt voi löytää musiikista itselleen harrastuksen ja rohkaistuneena liittyä musiikkikerhoonkin.

Musiikkiterapia ei ole oikotie onneen, vaan vaatii kärsivällisyyttä muiden terapiamuotojen lailla. Vuosien aikana kehittynyt ahdistus tai syntyneet tunnesolmut eivät aukene parissa kerrassa kanteletta soittamalla. Terapian keskimääräinen kesto on kaksi vuotta, mutta monelle vasta kolmas vuosi tuo selvästi paremman olon.

Kallio lykkää käsiini kasan pahvilautasia, joiden pohjaan on piirretty erilaisia naamoja: iloinen, surullinen, kiukkuinen, hämillinen, pelokas, naurava ja monta muuta. Pahvinaamat katsovat minuun pinoa selatessani. Katson jälleen terapeuttiin selitystä kaivaten.

"Jos potilaat eivät löydä sanoja tunteilleen, niin piirretty kasvo voi auttaa tunnistamaan omaa oloa. Potilas valitsee ensin tunnetilaansa kuvaavan naaman, ja sen jälkeen hän valitsee soittimen."

Rumpusetti, syntikka, kitara, basso, viulu, bongorumpu, kantele, erilaisia helistimiä... Vastaanottohuoneen tarjonta tuntuu loputtomalta. Valitsen ksylofonin näköiset bassopalat ja oloani kuvaavan hämmästyneen naaman.

Tapailen Ukko-Nooaa arasti, ja Kallio soittaa pianoa taustalla. Soittoni kuulostaa epävireiseltä. Rohkaistun silti ja irrottaudun tasaisesta pimputtelusta nopeampaan tahtiin, poukkoilen matalien ja korkeiden äänien välillä. Epämusikaalisuuteni sattuu omiin korviini.

"Riitasoinnut eivät minua häiritse, tärkeintä on että potilas uskaltaa soittaa ja kokeilla. Soittaminen ja laulaminen vahvistavat kehon kuvaa ja ihminen oppii tunnistamaan tunnetilojaan", valistaa Kallio.

Soittamalla itse Kallio tukee potilasta, antaa perusrytmiä tai kannustaa kokeilemaan uutta. Terapiatunti ei kuitenkaan ole pelkkää jammailua. Soittamisen välissä potilas kertoo miksi valitsi minkäkin naaman tai soittimen. Tai miltä tuntui terapeutin mukaantulo musiikkiin, häiritsikö se vai ilahduttiko. Huomaamattaan potilas joutuu pohtimaan tuntemuksiaan.

"Täällä muutetaan ulkoinen aisti sisäiseksi ja sisäinen tunne ulkoiseksi. Terapiavuosien aikana edetään tunnetiloissa musiikin kautta vihasta suruun, pelkoon ja lopulta rakkauteen."

Kuunnellessani Kallion puheita musiikista tunteiden kuvastajana mietin omaa musiikkikokoelmaani. Viime aikoina ovat soineet Nick Cave, Coldplay ja Humane. Välillä kuuntelen Pearl Jamia, mutta edelliskesän Kotiteollisuus-intoiluni on laimennut liki olemattomiin.

"Tietynlaisen musiikin kuuntelulle on aina syynsä, sillä ihminen voi hoitaa itseään alitajuisesti musiikilla. Eikä pidä huolestua, vaikka kuuntelisikin samaa levyä tauotta, kyllä siihen joskus kyllästyy!"

Kallion mukaan kotihoitoa kannattaa harrastaa. Vapaa-ajalla nautittu taide ja musiikki tarjoavat virikkeitä, rentouttavat ja vievät ajatukset pois arkihuolista. Esimerkiksi masennukseen voi auttaa nousevan melodian kuuntelu, sillä se antaa mielikuvia toivosta. Kotihoitomusiikkia valitessa tärkeintä ovat kuuntelijan omat mieltymykset.

"Kunnon jytähevissäkin on klassisen musiikin lailla matalia, 40 hertzin ääniä, jotka menevät kehon läpi ja rentouttavat, Kallio muistuttaa.

Poistun terapiasta hymyillen. Tänä iltana melankolisen Nick Caven sijaan kotonani soisikin brittipop tai reggae.

Laura Koivisto