Arvio: Carrie

Carrie tarjoaa ketsuppia ja jännitysmusiikkia

Kauhuklassikon uudelleenfilmatisointi luottaa kliseiden tehoon

Jotain on pahasti pielessä, kun katsoja alkaa toivoa, ettei kankaalla rikottaisi enää mitään kovin arvokasta näin huonon elokuvan takia. Elokuvana Carrie on kiusallinen kuin liian lyhyeksi leikattu varpaankynsi. Kynsi kasvaa ajan myötä takaisin, mutta ohjausta ei edes aika tule pelastamaan. Vertailukohtana kun tulee aina olemaan Brian De Palman vuonna 1976 valmistunut ohjaus.

Stephen Kingin saman nimiseen romaanin (1974) perustuvassa elokuvassa koulukiusattu lukiolainen (ChloÃ« Grace Moretz) huomaa hallitsevansa yliluonnollisia kykyjä. Syvästi uskonnollinen äiti (Julianne Moore) ei ole yhtä otettu tyttärensä uusista taidoista, saati naiseksi kasvamisesta.

Kimberly Peircen ohjauksen suurin heikkous on rytmi: näennäisesti pelottavat ja rauhalliset kohtaukset eivät vuorottele onnistuneesti. Peirce ei saa kasvatettua jännitystä niin, että katsoja kauhistuisi. Kauppakeskuksen lattialla raivoavassa uhmaikäisessäkin on rutosti enemmän kauhun tuntua.

Roberto Aguirre-Sacasan käsikirjoittamaa elokuvaa markkinoidaan nerokkaasti. Youtubessa levinneessä videossa kahvilan asiakkaita pelotellaan telekineettisillä voimilla. Itse elokuva jää pelkäksi ennalta-arvattaksi teinikuvaukseksi.

Roolituksen kannalta kaunis Moretz ei vakuuta koulukiusattuna - tyttönä, jota koko kaupunki kutsuu friikiksi. Houkuttelevimmaksi henkilöiksi jää itseään viiltelevä äiti ja koulun rehtori, jonka suu ei taivu lausumaan sanoja "tamponi" tai "kuukautiset". Kauhuelokuvassa toivoisi silti olevan muutakin jännittävää kuin Julianne Mooren hapsottavaksi kammattu tukka.