Kahden lauman lammas

Eksegetiikkaa opiskelevan Saara-Maria Jurvan työpöydälle on kasattu pino Raamatun naiskuvaa käsitteleviä teoksia. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskeleva Jurva tutkii gradussaan, millä keinoin naisten vaikutusvaltaa pyrittiin rajoittamamaan Paavalin ajan seurakunnassa.

Asunnon kirjahyllyä koristaa ikoneja, sivummalla keittiön nurkassa seisoo valkealla liinalla peitetty pöytä ja kuusi tyhjää kynttilänjalkaa. Viimeksi pöytä on muuntunut alttariksi pääsiäisen ajaksi.

Uskontunnustuksen sisältöön sitoutuminen on se hengellinen vähimmäisvaatimus, mitä papiksi vihittävältä odotetaan. Suomessa kirkkolaki ja -järjestys määräävät myös, että papiksi tahtovalla on oltava pohjakoulutuksenaan teologian maisterin paperit. Kärjekkäimmät kielet väittävät valtion sitoutumattoman laitoksen kouluttavan tunnustuksellisen kirkon työntekijöitä.

"On ennen kaikkea kirkon ongelma, jos se hyväksyy maallisen koulutuksen saaneita ihmisiä", Jurva linjaa.

"Akateemisuus ei tee kenestäkään hyvää pappia. Ei esimerkiksi väärin tekeminen vähene, se vain verhotaan sivistykseen", Jurva jatkaa.

Vuoden alussa media uutisoi kansanedustaja Erkki Tuomiojan kommentin, jossa tämä kritisoi rankasti teologian asemaa yliopistollisessa opetuksessa.

"Tuomiojan asiantuntemattomuus hämmästyttää. Tämän voisi melkein ottaa henkilökohtaisena loukkauksena", kuittaa eksegetiikan dosentti Heikki Räisänen, joka on vuosikymmeniä väitellyt julkisuudessa Raamatun arvovallasta.

Kun Räisänen haki 1970-luvun alussa Uuden testamentin eksegetiikan professuuria, opiskelijajärjestö jätti tiedekunnalle kirjelmän. Siinä toivottiin, että valitulla olisi kirkon luottamus.

"Minulla ei ollut. Tiedekunta ei lotkauttanut asialle korvaansa eikä nimitykseeni liittynyt ongelmia", Räisänen perustelee.

Tunnustuksellisuus kalskahtaa teologisen tiedekunnan edustajien suussa kuin kirosana. Haastatteluissa annettujen lausuntojen perässä kuuluu huutomerkki: yliopistossa kristinusko on tutkimuskohde.

Opetuksessa tarkastellaan kristinuskon historiaa ja tutkitaan tämän päivän aatteellisia virtauksia sekä moraalin ja etiikan kehitystä. Kirkolla ei ole sanavaltaa koulutuksen sisältöön. Mitään uskoa ei opeteta, kenenkään uskoa ei kysytä.

On koko yhteiskunnan etu, että teologit ovat eri tehtävissä toimiessaan monipuolisesti sivistyneitä.

Tai kuten Räisänen tokaisee:

"Tieto torjuu fanatismia."

Räisäsen kokemuksen mukaan teologiset äärinäkemykset tulevat yleensä muualta kuin teologisesta tiedekunnasta, esimerkiksi lääketieteen ja insinööritieteiden puolelta.

"Viime aikojen hulluimman fundamentalistisen teoksen on kirjoittanut kasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistosta. Hänellä on perustutkinnon pääaineena ollut uskontotiede, ei siis teologia", Räisänen painottaa.

Ollaan opiskelijajuhlissa, joihin on päädytty tutun tutun kautta. Tervehditään ja kysytään nimet. Hetken kuluttua puhe kääntyy opiskeluihin. Jurva kertoo opiskelevansa teologisessa.

"Tuleeko susta pappi?"

"Tulee."

Sen jälkeen seuraa monien kohdalla hiljainen hetki. Teologinen tiedekunta on usein ennakko-oletuksissa leimautunut hengellissävyiseksi pappiskoulutukseksi. Lähinnä käsitys johtuu tietämättömyydestä, mutta aina jollain on tahallisen negatiivinen asenne.

Kärjekkäintä kritiikkiä teologinen opetus saa uskonnollisesti aktiivisilta tahoilta, ei Tuomiojan kaltaisilta ateisteilta.

Varsinainen myrsky raamattukeskustelussa syntyi alkuvuonna 1985. Kärjistymisen pani alulle Heikki Räisäsen marraskuussa 1984 Hufvudstadsbladetille antama haastattelu. Artikkelissa Räisänen esitti kärjekkäitä väitteitä Raamatun ja Jeesuksen "erehdyksistä", vaati kirkkoa tekemään johtopäätöksensä tieteen tuloksista ja lakkaamaan puhumasta Raamatusta Jumalan sanana.

Räisäsen väitteet ja naispappeuden hyväksyminen vuonna 1986 nostivat herätysliikkeiden karvat pystyyn: yliopistollinen teologikoulutus koettiin riittämättömäksi kirkon tehtäviin valmistuville. Seitsemän kristillistä järjestöä perusti 1987 Suomen teologisen instituutin (STI), joka tarjoaa edelleenkin opiskelijoille tieteellisen opetuksen ohelle Raamatun auktoriteettia.

Suomen teologisen instituutin opetus ei ole virallisesti yliopistollista, mutta sekin mahdollisuus vilahtaa puheissa aika ajoin. Suomen teologinen instituutti uskoo, että esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa voidaan lähivuosina saada akateemiseen loppututkintoon tähtäävää raamatullis-tunnustuksellista teologista koulutusta.

Joka vuosi osa uusista yliopisto-opiskelijoista odottaa teologisen tiedekunnan olevan hengellinen yhteisö. He joutuvat kuitenkin pettymään.

"Onhan teologisen tiedekunnan opetus aikoinaan ollut tunnustuksellista, mutta nykyään kaikki voidaan kyseenalaistaa. Teologiseen tiedekuntaan tullessani olin kuullut paljon siitä, kuinka siellä menettää kokonaan uskonsa, mutta olin positiivisesti yllättynyt. Teologisessa ei oteta kantaa puolesta, muttei tieten tahtoen vastaankaan", Jurva muistelee.

Illalla kahvilan ikkunoista näkyy pelkkää pimeyttä, mutta sisällä lampunvarjostimien läpi siivilöityy lämmintä hehkua pöytäseurueisiin. Tummapuisen nurkkapöydän ympärillä tehdään suunnitelmia loppusyksyn häitä varten. Jurvan ja tämän tulevan aviomiehen vihkii kaksi pariskunnalle tuttua pappia, naisia molemmat. Morsian uskoo helluntailaisten sukulaistensa kohottelevan kulmiaan.

"Ja onhan minulla kavereitakin, jotka vastustavat naispappeutta, mutta eivät he minua vihaa", Jurva nauraa.

Monet ajattelevat, että kirkon sisällä hajaannus mielipiteissä on erityisen suurta, mutta Räisänen uskoo aivan samoin olevan myös yliopistossa. Niin teologian laitosten kuin yksilöidenkin välillä vaihtelee suuri kirjo näkemyksiä.

Räisäsen kokemuksen mukaan jokainen professori opettaa oman persoonansa läpi, eikä hänen toimintaansa yleensä voida juurikaan puuttua. Jurvan mielestä olisi hurskastelua sanoa, että selvää rajaa normaalin subjektiivisuuden ja tunnustuksellisen opetuksen välille olisi edes mahdollista vetää.

"Virallisesti voidaan puhua kantaa ottamattomasta asenteesta, mutta sitten ovat myös pienet asiat kuten äänensävyt ja ajankäyttö. Kyllä rivien välistä voi lukea, mitä tulkintaa opettaja pitää parempana kuin toista", Jurva toteaa.

Papiksi suuntautuva voi päättää opintojensa sisällön pitkälti oman mielenkiintonsa pohjalta. Tampereen Tuomiokapitulin hiippakuntadekaani Ari Hukari kertoo kirkon edellyttävän papiltaan esimerkiksi kirkkohistorian tuntemusta ja tiettyä määrää eksegetiikan, dogmatiikan ja systemaattisen teologian opintoja, mutta hyväksyttävissä yhdistelmissä on paljon joustoa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelija voi halutessaan vältellä esimerkiksi opillisia kysymyksiä koko opiskeluaikansa.

"Ongelmat voi kiertää. Aina voi tutkia - väitöskirjaa myöten - neutraaleja aiheita, joissa todellisista ongelmista ei tarvitse piitata", Räisänen toteaa.

"On hyvä kysyä, kouluttaako yliopisto niin sanottuja sorsateologeja: niitä jotka sukeltavat opetukseen ja nostavat Â’puhtaan rinnanÂ’, johon ei ole tarttunut pisaraakaan pahasta yliopisto-opetuksesta".

Yöllä matkalla kahvilasta kotiin metron loisteputki värjää matkustajien kasvot kelmeiksi ja hämärtyvä maisema humisee ohi. Ihmiset keskustelevat tiiviisti omista asioistaan, kukaan ei kiinnitä toisiin suurta huomiota.

Muutama vuosi sitten Jurva puhui ystävänsä kanssa yömetrossa kirkon suhteesta homoseksuaalisuuteen, kun vanhempi nainen keskeytti heidät ja alkoi vuodattaa omaa mielipidettään.

"Minä en jaksa enää väitellä ihmisten kanssa, jotka hyökkäävät ilman, että haluavat edes kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Jokainen saa ajatella niin kuin haluaa", Jurva toteaa väsyneesti.

Hän jää pohtimaan opiskeluvuosiaan ja tiputtelee ajatuksia vähitellen. Parasta on ollut huomata, ettei tiede ole sen erehtymättömämpää kuin mikään muukaan. Jos valtavirran tutkimussuunta ei miellytä, voi kääntyä marginaalitutkimuksen puoleen. Metodista riippuen saadaan samasta asiasta hyvin erilaisia tuloksia.

"Joskus henkilökohtainen vakaumus ja tiede ovat auttamatta ristiriidassa. Silloin ajattelen vain, että tieteellinen tutkimus on inhimillistä ja hengellinen totuus niin paljon kauempana, ettei tiede pysty sitä tavoittamaan. Esimerkiksi Raamatun kertomuksissa kuolleiden heräämisestä henkiin", Jurva selittää.

Vuonna 2004 media repi otsikoita Kati Niemelän kirjasta Uskonko niin kuin opetan?, johon Niemelä oli tutkinut seurakunnan työntekijöiden näkemyksiä kirkon opista.

Kirkonpenkissä kävi kuhina, kun prosentit kertoivat vain joka kolmannen hengellisen työntekijän uskovan helvettiin. Vähän useampi kuin joka kymmenes ei lähtisi kolkuttelemaan taivaankaan portteja.

Hukari myöntää, että teologisella koulutuksella on varmasti osansa siinä, mihin teologian maisterit uskovat. Hän ei kuitenkaan näe tilannetta uhkaavana.

"Onhan meillä papeille omaa täydennyskoulutusta, missä voi sitten syvennellä opin asioita", Hukari toteaa.

Hukari uskoo, että tieteellisyyden herättämät älylliset epäilyt läpikäynyt pappi on uskottavampi virassaan ja ymmärtää seurakuntalaisiaan paremmin. Keskustelun edetessä hän myöntää myös, ettei varmuutta toisaalta aina ole.

"Täytyy luottaa siihen, että kun ihminen hakeutuu kirkon virkaan, niin hänellä on palo työhön. Mutta kieltämättä välillä on sydänalassa jännitys siitä, onko ihminen oikealla paikalla", Hukari kertoo.

"Usko voi kriisiytyä myös uskon ammattilaisilla."

Jurvan näkökulmasta kirkko jättää liikaa yksilön vastuulle ja luottaa siihen, että opiskelijat tulevat itsekseen kirkon opin mukaisiin johtopäätöksiin. Jurvaa häiritsee se, ettei kirkko ota kantaa teologiseen opetukseen.

"Ei ole mikään ihme, jos yliopistosta valmistuu leipäpappeja. Ei kokemus pappiskutsusta ketään autuuta, jollei kukaan tue ja kasvata", hän kritisoi.

Teologian maistereista noin 60 prosenttia työllistyy kirkolle. Lopuista tulee opettajia, tutkijoita tai asiantuntijoita. Jurva koki kutsun ryhtyä papiksi jo tullessaan teologiseen tiedekuntaan.

"Monet haluavat papiksi, monet eivät ole varmoja. Joidenkin kohdalla käy niin, että he vain tajuavat, ettei töitä löydy muualta kuin kirkosta ja kutsu kirkon palvelukseen ilmestyy", Jurva hymyilee vinosti.

Ennen pappisvihkimystä hiippakunta järjestää muutamasta päivästä viikkoon kestävän ordinaatiokoulutuksen, jossa opiskelija perehdytetään seurakunnan asioihin. Prosessiin kuuluu myös kahdenkeskinen keskustelu piispan kanssa.

"Varmaan jokainen joutuu käymään läpi jonkun kriisin, oli se sitten raamattukriisi tai jokin muu. Ei niitä ihan muutamassa päivässä hoideta. Ordinaatiovaiheessa fanaattisimmat ääritapaukset käyvät ilmi, mutta ei muuta," Jurva pyörittelee epäilevästi päätään ja jää lopuksi pohtimaan.

"Tai sitten vain ei yksinkertaisesti kerro piispalle, mitä oikeasti ajattelee."

Iso Kirja -opistossa oppikirjana toimii Raamattu

Keuruulla sijaitseva Iso Kirja -opisto on vapaan sivistystyön koulutusta tarjoava kansanopisto. Koulu on toisen asteen oppilaitos ja opiskeluun saa normaalisti Kelan tukea.

Keuruun opiston taustayhteisönä ovat kuitenkin Suomen helluntaiseurakunnat ja yhtenä oppikirjana on opiskelijoilla Raamattu. Kristillinen kansanopisto ei valmista ammattiin, mutta opiskelija voi valita esimerkiksi pastoraalityön linjan, jonka suorittaneet palvelevat usein helluntaiseurakunnassa pastoreina.

"Opetus lähtee niistä peruslähtökohdista, että Jumala on ja Raamattu on hänen ilmoituksensa ihmisille", tiivistää Iso Kirja -opiston rehtori Pasi Parkkinen.

Vaikka opetuksen pohjana on helluntailainen teologia, Parkkinen ei myönnä, että koulutus opettaisi yksisilmäisyyttä. Opiskelijan omalle ajattelulle tarjotaan rakennusaineita esittelemällä erilaisia näkökulmia.

Isossa Kirjassa pastoraalitutkinnon voi suorittaa kansanopistotasoisena tai anoa oikeutta suorittaa tutkinto Walesin yliopiston tutkintovaatimusten mukaisesti. Walesin yliopisto tarjoaa tutkintonimikkeen Bachelor of Arts in Theology and Ministry ja syventävän jatkotutkinnon Master of Theology in Ministerial Studies.

Suomessa yliopiston teologinen opetus keskittyy teoretisoimaan ja tutkimaan uskontoa, mutta Parkkinen kertoo Ison Kirjan keskittyvän käytännön teologiaan.

"Opetamme esimerkiksi saarnan valmistamista, sielunhoitoa ja armolahjojen toimintaa seurakunnassa sekä kirkollisten toimitusten, kuten kasteen ja ehtoollisen, hoitamista", Parkkinen listaa.

Ison Kirjan opettajat ovat korkeakoulun käyneitä. Monilla heistä on tutkinto ulkomaisesta yliopistosta. Pastorityöhön liittyvässä opetuksessa opettajan usko on Parkkisen mukaan välttämättömyys.

Helluntaiseurakunta on työympäristönä erilainen kuin luterilainen seurakunta ja koulutuksella varmistetaan niin hengelliset kuin käytännön valmiudet työhön.

"Helluntaiseurakunnassa pastoriksi valittavan on tunnustettava henkilökohtaista uskoa, kun taas luterilainen kirkko ei sitä vaadi. Meillä ei pastori puhu vain viran puolesta", Parkkinen napauttaa.

Veera Visapää, teksti
Karoliina Paatos, kuva