Asioiden oikea laita: USA on koulutuksen kehitysmaa: mikään ei toimi ja kaikki maksaa

Olen 29-vuotias USA:ssa asuva suomalainen maahanmuuttaja. Arvomaailmani ja yleissivistykseni ovat opiskelukavereihini verrattuna kuin toisesta maailmasta. Erään opiskelukaverini mielestä olen hullu, koska jätin Suomen kaltaisen maan taakseni. Toisen mielestä olen hullu juuri siksi, että olen suomalainen. Molempi parempi: muuten täällä ei pärjäisi.

Kaksi vuotta sitten muutimme mieheni kanssa Sveitsistä New Yorkiin. Uudessa elämäntilanteessani ajattelin hakea opiskelupaikkaa ja siirtää suomalaiset korkeakouluopintoni, tai mahdollisimman paljon niistä, tulevaan opinahjooni.

New Yorkin City University mainosti tarjoavansa monta mahdollisuutta kiinnostaviin akateemisiin opintoihin, peräti inhimilliseen hintaan. Myös mahdollisuus ansaita stipendi hyvien arvosanojen turvin houkutti minua.Aloitin siis hakuprosessin innokkaana ja toiveikkaana. Vähänpä tiesin, mihin olin ryhtymässä.

Minkäänlaista valmista ja selkeää tietopakettia kaltaiselleni kummajaiselle ei ollut olemassa. Google oli suurin apu koulujärjestelmän ymmärtämisessä. Kampuksella vierailin useampaan otteeseen kyselemässä, sillä kärsimätön virkailija jaksoi vastailla kysymyksiini korkeintaan viiden minuutin ajan. Käytin huomattavan summan viralliseen kielikokeeseen, todistusten käännättämiseen ja hakuprosessista maksamiseen.

Hakemuksen käsittelyä pystyin seuraaman omilla opiskelijasivuillani. Sähköisesti sain informatiiivisia tietopaketteja, jotka lupailivat sisäänpääsytietojen saapuvan tulevina viikkoina. Kuvittelin homman olevan hanskassa.

Kirjoitin hakijoille tarkoitettuun informaatiokeskukseen, josta sain tietää, että todistuksieni kanssa oli ongelmia. Minua pyydettiin lähettämään alkuperäisversiot todistuksistani. Ihmetellen jatkoin yhteydenpitoa. Nyt todistuksia pyydettiin sinetöityinä Suomesta, sillä sähköinen hakujärjestelmä ei toiminut. Suomen suuntaan asiointi onnistui mutkattomasti sähköpostilla: entisessä oppilaitoksessani oltiin erittäin avuliaita.

USA:n päässä sen sijaan kukaan ei edes pahoitellut saati ottanut vastuuta ongelmista. Turhautuneena kirjoitin valituskirjelmän, johon kopioin ja liitin informaatiokeskuksesta saamiani sähköposteja. Sain itselleni yhteyshenkilön joka totesi, että tilanteessa on toimittu väärin. Hän pahoitteli sekaannusta, mutta tilanteelleni ei voinut enää tehdä mitään: hakemukseni käsittely siirtyisi puolen vuoden päähän. Voisin aloittaa opiskelut vasta seuraavana syksynä.

Onneksi yhteyshenkilöni tuntui järkevältä ihmiseltä - ainoalta sellaiselta. Hän lohdutti minua kertomalla, että hakujärjestelmä on yhtä vaikea jokaiselle Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevalle opiskelijalle.

Hakemukseni etenemistä odotellessa jouduin suorittamaan yläastetasoisen matikankurssin ja algebran tentin antropologian opintojani varten, sillä "korkeakouluopintoni Suomesta eivät pitäneet sisällään tietoa matemaattisista kyvyistäni".

Suoritin toisen pakollisen kielikokeen vain saadakseni tietää, että englannin kielen taitoni on parempi kuin keskiverrolla amerikkalaisella. Siinä sivussa suoritin verkko-opintoja Suomeen ansaitakseni lisää opintopisteitä. Kursseista neuvoteltaessa kävi ilmi, että saadakseni Suomeen suorittamani opinnot hyödynnettyä, minun pitäisi aloittaa koko hakuprosessi alusta. Syyksi kerrottiin, että "opiskeluni ja todistukseni siinä vaiheessa olivat epäilyttäviä".

Annoin asian olla. Noin 120 opintopisteestä sain siirrettyä amerikkalaiseen järjestelmään yhdeksän.

Aiemmin tekemiäni testituloksia ei jostain syystä voinut päivittää tietoihini - sain kutsun tulla uudestaan testaamaan kielitaitoani. Kyselin sähköpostitse, miksi asia on näin, mutta en saanut yhtään järkevää vastausta. Puheluihini ei vastattu, sillä vastaajan viesti kertoi numeron olevan pois käytöstä kiireiden vuoksi. Kampuksella tyhjässä toimistossa päivitin yksin tietojani, sillä "löydyin järjestelmästä kahtena erillisenä henkilönä".

Rahan nyt sentään luulisi amerikkalaisille kelpaavan, mutta opintomaksutoimistossa käteistä ei voinut käyttää, koska "asia nyt vaan sattui olemaan niin", ohjeista viis. Minun piti lähteä metsästämään shekkiä lähikioskista.

Mainitsemieni esimerkkien lisäksi ehdin vuoden kestävän selvittelyprosessin aikana tehdä lukuisia tuloksettomia reissuja kampukselle ja kohdata suurempia ja pienempiä vastoinkäymisiä. Tunsin eläväni koulutuksen kehitysmaassa, jonka erotti todellisesta kehitysmaasta vain se, että täällä rahani eivät olisi riittäneet lahjomiseen.

Lopulta koetti se päivä, että minut hyväksyttiin opiskelijaksi. Minulle kerrottiin päivämäärä ja kellonaika, jolloin kirjautua kursseille. Ongelmana oli, että kyseinen tieto lähetettiin kaksi viikkoa kyseisen ajankohdan jälkeen. Kirjautuminen viidelle kurssille kesti monta tuntia ja edellytti kahta toimistokäyntiä, koska tietokonejärjestelmä ei edelleenkään suostunut näyttämään minun olevan opiskelijana koulussa.

Orientoivan puuhapäivän aikana hurrattiin "vieressä mahdollisesti istuvalle tulevalle Steve Jobsille", mutta käytännön tieto opiskeluista ei ollut osa menestysohjelmaa. Opiskelijat joutuvat ottamaan itse selvää kaikesta.

Olin helpottunut päästessäni vihdoin opintojen pariin, mutta kulttuurishokki iski sielläkin kasvoilleni yhtä lujaa. Luentojen alkaessa tiedostin ensimmäistä omaavani todella vahvan suomalaisen kulttuuri-identiteetin: ihailin sitä, miten helposti asiat kotimaassani hoituvat.

Amerikkalaisessa yliopistossa kilpailu arvosanoista on kovaa. Rikkaiden lapsilla riittää rahaa, mutta vähävaraisemmat joutuvat toden teolla pänttäämään stipendin ja hyvän koulutuksen eteen. Yliopisto-opiskelijoiden joukosta löytyy uskomattoman älykkäitä yksilöitä, mutta myös itkettävän tietämättömiä. Se on koulutusjärjestelmän vika.

Mira Vuorinen

Kirjoittaja opiskelee vihdoin kulttuuriantropologiaa New Yorkissa