Aivokalvokuvia

Palasin Suomeen laivamatkasta vaappuvana, väsyneenä ja jalat rakoilla. Olin seikkaillut viikon Pariisissa, juossut kulttuurin perässä ja vetänyt patonkia kuin leipää. Viimeisenä iltana värivaloilla kapaloitu Eiffelin torni vilkkui viimeistä pulttia myöten, mikä oli oksettavaa, mutta jotain sekin. Tampereelle palattuani minut valtasi lamaannuttava tunne: täällä ei ole mitään.

Lomalla törmää usein jännittäviin tyyppeihin, joutuu hämäriin tilaisuuksiin ja vierailee merkillisissä paikoissa. Seinen varrella todella uinui se myyttinen telttaheimo, josta kuulee puhuttavan. Usein tien päällä tuleekin miettineeksi, pitäisikö tästä kaikesta kirjoittaa. Kaupungit, kohtalot ja kommellukset ikään kuin kerjäävät merkityksiä. Kaikkea on enemmän kuin kotona. Siksi toimittajalle loma on häilyvä käsite. Itselleen on vaikea suoda rauhaa.

Oli miten oli, reissun jälkeen lomani oli päättynyt. Oli aika palata valtion palvelukseen, Aviisin sivariksi. Pian alkoi tuntua taas siltä, että Tampereella on sittenkin jotain, paljonkin. Paljon kirjoittamattomia juttuja. Eikä öisessä, syksyisessä Pispalassa harhaileminen ratkaisevasti Montmartresta poikkea. Kenties vähemmän paritusta.

Eikä tämä nyt muutenkaan niin huono juttu ole, vaikka joutuukin kuuntelemaan Leevejä (se kama nimittäin raunioittaa ihmisen sielun täysin.)

Istun huonosti ergonomisella istuimellani ja mietin mistä kirjoittaisin, luotaan kartoittamattomia alueita, tai rehellisemmin ilmaistuna syitä miksi tahtoisin tehdä päiväkirjaa siitä, kuinka paljon toimistotarvikkeita on mahdollista pölliä ennen kuin kukaan huomaa. "Se on huomattava määrä", totesi eräs ystäväni tuodessani idean esille. Huomattavista asioista juttuja tehdäänkin.

Aviisissa kähvellys loppuisi todennäköisesti keskellä toimistoa sojottavan kolossaalisen, pyörillä varustetun nukenraajan kohdalla, jos sitä toimistotarvikkeeksi voi kutsua. Voin kuvitella, kuinka Tuomo eräänä aamuna keskeyttää työnsä ja tulee selkäni takaa kysymään kadonneesta jalasta. Ja molempia vain hävettää.

Typerä idea, mutta silti tärkeä. Kun iskisin pöytään 5000 merkin päiväkirjan kolttosistani, se todennäköisesti menisi läpi. Monet jutut ovatkin sallittuja, jos niistä syntyy hyvää materiaalia. Tamyn leivissä vallitsee vapaa ja inspiroiva ilmapiiri, ja se onkin koko homman avain. Toimittajat nyt ovat mitä ovat: sekavia, epäilevät salaliittoja, odottavat jotain suurta, muuten normaaleja.

Hetkinen, nyt taidan puhua itsestäni.

Jantso Jokelin



Jantso Jokelin jatkaa ylioppilaskuntaelämän havainnointia seuraavissakin numeroissa.