Uskossaan yksinkertainen

Jäätyään eläkkeelle vuonna 1997 emeritusprofessori Antti Eskola "tuli kaapista ulos" ja kirjoitti tiedemaailmassa vähemmän tunnetusta puolestaan, uskonnollisuudesta. Eskola ei tullut uskoon, Jumala on vaikuttanut hänen elämässään aina lapsuudesta saakka.

Nuorelle Antille Jumala näyttäytyi saunassa, jossa isä ja poika ihmettelivät kiukaan yläpuolelle nousevaa pyhää henkeä.

Jumala oli perheen pieniä tiluksia varjeleva ja työtä siunaava Taivaan Isä. 1970-luvulla uskonnollisuus näyttäytyi ajan hengen mukaisina kiivaina hyökkäyksinä kirkon tekopyhyyttä kohtaan.

"Kirkko luopuu mieluummin Kristuksesta kuin verotusoikeudestaan."

Elämän ehtoopuolella Eskola on liittynyt uudelleen kirkkoon; hän ei halua enää kritisoida, korkeintaan kommentoida. Nyt tärkeää on "yksinkertainen usko", varovainen ja tunnusteleva suhde kirkkohistoriasta vapaaseen Jumalaan.

"En halua ottaa kantaa opillisiin kysymyksiin, enkä ole uskovainen sanan perinteisessä merkityksessä. Luokittelen itseni varovaisesti jossain määrin uskonnolliseksi ihmiseksi", Eskola määrittelee.

"Yksinkertainen uskoni lähtee siitä kokemuksesta, että jotain muutakin on olemassa kuin silmin nähtävä ja tieteen tutkimuksen alainen maailma. Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa. En kuitenkaan halua uskonpuhdistajaksi, minulle riittää oma uskoni."

Taivaskuvitelmille ei ole käyttöä

Eskola kokee julistukselliset, kirjaimellisesti Raamattua lukevat, kristilliset piirit itselleen vieraiksi. Samalla tavalla hän kavahtaa myös uskontohistoriallista saivartelua siitä, mitä Jeesuksen elinaikana todella tapahtui.

Eskolalle tärkeintä on Raamatun henki ja kertomukset. Se, mitä jää jäljelle, kun raaputetaan kaikki epäolennainen pois.

"Jeesus on hyvä tarinankertoja. Hän vaihtaa jatkuvasti vertauksia, ettei kuulija kiinnity liiaksi yhteen ja sokaistu. Jumalasta käytän mieluiten sanaa varjelus, siunaus tai armo."

"Pidän palavan pensaan tarinasta, jossa Moosekselle esittäytyvä Jumala ilmoittaa nimekseen Â’Minä olenÂ’. Enempää ei tarvitse tietää kutsuakseen Jumalaa, koska Hän on aina läsnä. Tarinassa tulee hyvin esille myös ihmisen toiminnallinen suhde Jumalaan."

Samaan hengenvetoon Eskola kuitenkin korostaa, ettei Jumalaa tulisi käsittää persoonana. Jumala ei olennoidu. Uskonnollisiksi kokemuksiksi kutsutut henkilökohtaiset kohtaamiset pyhän kanssa rajoittuvat Eskolalla muutamiin luonnossa koettuihin hetkiin.

Taivaaseen ja helvettiin hän suhtautuu varauksella. Kuoleman jälkeisen elämään ei kannata paneutua liikaa, elämä on nyt.

"Jos kuoleman jälkeistä elämää on, se on tuskin konkreettisesti sitä, mitä kerrotaan. Mulla ei ole näille taivaskuvitelmille mitään käyttöä. Sen näkee, jos näkee, kuollessaan. Jos on jotain sellaista, mistä käytetään sanaa taivas, sitä on syytä etsiä tästä elämästä."

Seurakunnan kaipuu

Tuoreessa uskontotrilogian päätösosassa Yksinkertainen usko Eskola kaipaa keskusteluyhteyttä muiden hiljaisen uskon seurakuntaan kuuluvien kanssa.

Sitä ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt kirkon piiristä, jonka niin sanotut tosiuskovaiset pitävät Eskolan yksinkertaista uskoa vajavaisena tai puutteellisena.

Eskolan kaipaamaa keskusteluyhteyttä voisi verrata seurakunnan ideaan sen alkuperäisessä merkityksessä, jossa hengellistä yhteyttä kokevat ihmiset kokoontuvat jakamaan ajatuksiaan, ilman kirkolliskokouksen päätöksiä ja käännytysaikeita.

"Kaipaan tasavertaista keskusteluyhteyttä samanhenkisten ihmisten kanssa. Olen käynyt puhumassa kirjastani Pirkkalan kirjastossa ja huomannut, etten ole ainoa. Monesti tuntuu, että kapakoissa pääsee paljon parempiin ja vapaampiin keskusteluihin kuin varsinaisissa uskonnollisissa piireissä."

Uskonnollisen pohdiskelun lisäksi Eskolan eläkepäivät kuluvat perheen parissa ja nyrkkeilyä seuraten. Kirjoittamista hän ei ole jättämässä. Suomen kulttuurirahaston juuri myöntämä erikoisapuraha pitää professorin kiireisenä seuraavat vuodet.

"Apuraha myönnettiin elämäntyön ja siitä saadun kokemuksen pohdiskeluun ja kirjoittamiseen. Se sopii minulle hyvin, koska en halua kirjoittaa varsinaisia muistelmia. Kirjan tarkoitus on selvittää, mikä henki kirjojani ja ajatteluani on kantanut milloinkin. Aika näyttää, saanko sen valmiiksi vai jääkö pöytälaatikkoon keskeneräinen sinfonia."

Antti Karkiainen

Antti Eskola: Yksinkertainen usko. Otava 2006.