Hiljainen mies laittaa lapset puhumaan

Ensilumi on satanut. Se on laskeutunut kaduille pieninä, arkoina hiutaleina. Jalkakäytävät ovat valkoisia, ihmisten askeleet pehmeitä ja hapuilevia. On lauantain alkuilta ja Tampereen Keskustorilla käy kohina. Teinit räkivät sinne tänne, tönivät toisiaan ja polttavat tupakkaa.

Ihmisten välissä harppoo lippikseen ja punaiseen toppatakkiin sonnustautunut lyhyt ja parrakas mies. Välillä hän pysähtyy noukkimaan maasta tyhjän pullon tai tölkin. Mies syntyi kauan sitten kaukana Tampereelta. Siellä, missä lumi ei sada varoen, vaan vyöryy taivaasta peittäen järven, tunturit ja metsät alleen.

Riutulan kylä sijaitsee Inarinjärven rannalla, järven länsipuolella. Kylässä asui 1930-luvulla muutamia satoja ihmisiä. Alue eli poronhoidosta, kalastuksesta ja pienviljelystä. Vähän ennen toisen maailmansodan alkua, vuonna 1938, syntyi Morottajan inarinsaamelaiseen perheeseen kolmas poika, joka ristittiin Sammeliksi.

Morottajien kotitalo oli vaatimaton. Niin vaatimaton, että se hävetti Sammelia.

Kun koulussa oppilaiden piti piirtää oma kotitalo, eräs luokkakaveri näytti Sammelille kuvan talostaan, jossa oli seitsemän huonetta. Sammelin perheen kodissa oli vain kaksi huonetta: tupa ja kamari sekä eteinen. Sammeli ei koskaan saanut piirustusta valmiiksi, eikä koulukavereilla ollut tilaisuutta nähdä kotitaloa luonnossa, sillä koulu sijaitsi 30 kilometrin päässä Sammelin kotitalosta. Se oli liian pitkä matka päivittäin kuljettavaksi, joten seitsemänvuotiaana kansakouluun lähtenyt Sammeli kävi kotonaan vain muutaman kerran kuukaudessa.

Sammeli kuului koulussa vähemmistöön, sillä hänen äidinkielensä oli inarinsaame. Koulussa opetettiin suomeksi, mutta vapaa-ajallaan Sammeli puhui äidinkieltään. Vaikka Sammeli ei tuolloin ajatellut, että olisi sorrettua vähemmistöä, hän rupesi myöhemmin määrätietoisesti keräämään rahaa äidinkielensä hyväksi. Ensin hänen täytyi kuitenkin muuttaa pois Inarista.

Tiukkoihin farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin pukeutunut teinityttö heittää tyhjän kaljatölkin ajotielle.

"Noh, miten se nyt noin", Sammeli miettii ääneen ja juoksee tölkin perään. Hän kaataa tölkistä loput nesteet ja panee sen muovikassiin.

Pullojenkeruu alkoi 1980-luvulla. Ei ollut vielä muovipulloja eikä tölkkejä, joten kerääminen oli huomattavasti raskaampaa kuin nyt. Sammeli raahasi repussa painavat lasipullot talonsa ulkovarastoon, jonne kertyi pulloista isoja kasoja. Aluksi syy harrastukseen ei kuitenkaan ollut inarinsaamen ylläpitäminen, vaan Sammeli lahjoitti pulloista kertyneet rahat läheisen ystävänsä lääkkeisiin ja tamperelaisille säätiöille, joista kuuli kunnallispoliitikkoystävänsä kautta.

Kunnallisvaalijulisteet on kerätty pois Keskustorilta. Tänä syksynä Tampereella voitti kokoomus, joka sai vaaleissa 17 valtuustopaikkaa. Sammeli ei äänestänyt. Hän ei ole äänestänyt enää vuosiin.

"Kun Kalevi oli ehdolla, äänestin häntä. Hän sai valtuustossa paljon aikaan."

Kalevilla Sammeli tarkoittaa Tampereen Kehitysvammaisten Asuntosäätiön perustanutta sosiaalineuvos Kalevi Ahosta, joka istui Tampereen kaupunginvaltuustossa vuosina 1981-2000. Ahoseen Sammeli tutustui asuessaan vielä Inarissa, jonne Ahonen tuli 1980-luvulla lomamatkoille. Tuolloin Sammeli asutti kotitaloaan vanhempiensa ja toisen isoveljensä kanssa. Toinen isoveli oli jo lähtenyt Kemijärvelle opiskelemaan opettajaksi. Kun molemmat vanhemmat olivat 1980-luvun alussa kuolleet, veli lähti. Kalevi Ahonen hankki Sammelille työpaikan ja asunnon Tampereelta, mutta Sammeli jäi vielä hetkeksi kotitaloon.

"Kun isä kuoli, syksy oli lähellä. Muistan sen väreistä. Ehdin vielä pyytää riekkoja yhden talven, kunnes muutin Tampereelle."

Nyt Sammeli on asunut Tampereella yli 30 vuotta. Hämeenkatua vastaan kävelee toinen pullonkerääjä, joka tervehtii Sammelia.

"Tuo elää pullojenkeräämisellä. Mutta kapea leipä se sellainen on. Kaduilla joutuu kulkemaan monta tuntia."

Sammeli ei ole koskaan kerännyt pulloja pysyäkseen hengissä. Vaikka rahat pulloista menevät inarinsaamen kehittämiseen, suurin syy kaupungilla kulkemiselle on se, että Sammeli tahtoo pysyä järjissään.

Kalevi Ahosen lisäksi hän on ystävystynyt Tampereella vain muutamien ihmisten kanssa. Joitain kohtaamisia hän ei unohda.

Muutettuaan Tampereelle Sammeli tapasi silloin tälloin viettää aikaansa ravintola Kaijakassa. Vuonna 1988 hän näki toisessa pöydässä naisen, johon kiinnitti huomionsa.

"Hän istui siellä jonkun miehen kanssa. En mennyt juttelemaan."

Sammeli kuitenkin näki naisen uudestaan sattumalta Kuninkaankadulla. Nainen oli tulossa tapaamasta ystäväpariskuntaansa, joka asui samalla kadulla. Tuon kohtaamisen jälkeen Sammeli rupesi käymään Nekalassa, jossa naisella oli siirtolapuutarhapalsta.

"Niin, minä kävin sitten siellä auttamassa naista puutarhanhoidossa."

Kun nainen tutustui paremmin Sammeliin, he menivät yhdessä käymään Kuninkaankadulla asuvan pariskunnan luona. Pariskunnan asenne Sammelia kohtaan oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen.

"Nainen ei kiinnittänyt minuun mitään huomioita, vaikka istuin hänen asunnossaan."

Vielä silloin Sammeli ei tiennyt, että se ilta olisi suuren ystävyyden alku. Pariskunnan miehellä nimittäin todettiin Parkinsonin tauti, ja kun hänen kuntonsa heikkeni, Sammeli rupesi käymään tiiviisti Kuninkaankadulla.

Täysipäiväisesti hän rupesi hoitamaan miestä 1990-luvun alussa, kun hänen huoltamansa taloyhtiö siirtyi kaukolämpöjärjestelmään, eikä talonmiestä enää tarvittu. Silloin Sammelista tuli työtön viisikymppinen, joka aloitti kymmenvuotisen kulkemisensa Kuninkaankadulla.


Vaikka Sammeli eli vuosikausia yhden avioliiton arkea, hän ei itse pidä moista instituutiota oikein minään. Sammeli uskoo samaan kuin yksi hänen suosikkikirjailijoistaan, Veikko Ennala. Että avioliitto on helvetti. Kuitenkin suurin syy sille, miksei Sammeli parhaassa naimisiinmenoiässä etsinyt kumppania ja mennyt naimisiin, oli oma äiti.

"Kun asuin vielä kotitalossa, äiti sanoi, etteivät naiset tulisi koskaan asumaan sinne erämaahan. Ja niinhän siinä kävi, että naiset lähtivät lähikyliin tai etelään ja menivät naimisiin."

Hämeenkatua vastaan kävelee kaksi parikymppistä tyttöä, joilta Sammeli pyytää heidän tölkkejään. Tytöt antavat ne, mutta tölkit ovat pantittomia.

"Oi ei, nämä ovat Viron laivalta haettuja siidereitä", toinen pahoittelee.

Pantittomia tölkkejä seisookin siellä täällä jäisillä kaduilla ja rakennusten kivijaloissa. Ne ovat lisääntyneet siitä lähtien, kun suomalaiset ovat ruvenneet käymään ulkomailla entistä enemmän.
Nähdesään tupakoivat pojat Sammeli muistaa, kun hän ensimmäisen kerran maistoi tupakkaa.

"Koulukaveri tarjosi minulle Bostonin tupakan. Se oli karvas ja kamalanmakuinen, mutta maistui paremmalta kuin kuivunut ruoho, jota olimme siihen asti polttaneet. "

Omia lapsia Sammeli ei koskaan saanut, mutta kerää nyt rahaa nimenomaan lapsille. Pulloista ansaitut rahat ovat nimittäin vuosikausia menneet inarinsaamelaisiin kielipesiin. Ne ovat inarinsaamelaisten lasten päiväkoteja, joissa kieltä pidetään yllä leikkien avulla. Kielipesien tarkoitus on pitää yllä uhanalaisia kieliä, kuten muutaman sadan puhujan inarinsaamea. Sammelin rahoilla onkin Inariin saatu rakennettua rakennus, jossa kielipesää on mahdollista järjestää. Rakentamiseen tarvittiin tuhansia euroja, joiden keräämiseen kului yli vuosi.

Kielen säilyttämisen Sammeli on silti ottanut sydämenasiakseen. Nykyisin Sammeli lahjoittaa pulloista ansaitsemansa rahat inarinsaamelaisen kirjallisuuden kehittämiseen.

"Tärkeintä on, että kieli pannaan kansien väliin. Vähemmistökieli ei pysy elossa itsekseen, vaan se vaatii työtä."

Itse hän ei pohjoiseen kaipaa. Hän on käynyt Lapissa vain kerran Tampereelle muuton jälkeen. Se oli kymmenen vuotta sitten, kun Sammeli kävi katsomassa Inarissa asuvaa serkkuaan ja Riutulassa kotitaloaan.

"Siellä ei ole minulle yhtään mitään. Erakon elämää se olisi, jos sinne olisin jäänyt", Sammeli sanoo, valaisee roskista pienellä taskulampulla ja tunkee sitten kätensä sen sisään.

Mutta on elämä Tampereellakin nykyisin yksinäisempää kuin aiemmin, sillä moni tärkeä ystävä on kuollut: Kuninkaankadun pariskunta reilu kymmenen vuotta sitten ja Nekalassa asunut nainen muutama vuosi sitten. Suurin menetys Sammelille oli kuitenkin Kalevi Ahonen, joka kuoli alkuvuodesta 2010. Nyt yksi Sammelin ainoista ystävistä on apua tarvitseva ystävä, joka käy silloin tällöin Sammelin luona kahvilla. On niitä muitakin tuttavia, joiden luona käydä.

"Vaan eipä niitä enää hirveästi. "

Sammeli kulkee silti illat ja yöt ihmisten keskellä. Melkein joka kerta hän kiertää saman reitin: kotoa Onkiniemestä Amuriin, sieltä Hämeenkatua pitkin Keskustorille ja Koskipuistoon ja lopuksi rautatieasemalle ja takaisin Keskustorille. Tampereella hän ei eksy, mutta Lapissa suunnat olivat joskus hakusessa.

"Sanotaan, että saamelaisilla on kompassi päässä, mutta se ei pidä paikkaansa. Myös poromiehet eksyvät."

Kun ihmiset ovat valuneet Keskustorilta baareihin, Sammeli lähtee kotiin.

Kotiovella palaa pieni ulkovalo. Sammeli kävelee narisevat, puiset portaat yläkertaan, jossa on hänen yhden huoneen asuntonsa. Seiniä vierustavat kymmenet kirjat ja lehdet, joita hän lukee ennen nukkumaanmenoa. Hän valvoo joka ilta yli puoleenyöhön. Kirjahyllyssä on Veikko Ennalan kirjoituksia, kaunokirjallisuutta ja historiallisia kirjoja sotien ajalta. Toisin kuin moni muu lappilainen, Sammeli muistelee mielellään Lapin sotaa. Se oli hänelle onnen aikaa.

Tuolloin Morottajan perhe joutui muuttamaan puoleksi vuodeksi Riutulasta Ylivieskaan asumaan. Sammelin isä ei ollut sodassa mukana, vaan lähti perheen kanssa. Sammeli oli sodan syttymisen aikaan, vuonna 1944, kuusivuotias.

"Se oli huoletonta aikaa, vaihtelua elämään. En olisi halunnut lähteä Ylivieskasta takaisin Riutulaan. Vanhemmat olivat kuitenkin tehneet talvisodan aikaan jo yhden evakkoreissun ja tahtoivat takaisin pohjoiseen. Äiti hoki koko ajan, että tahtoo vain takaisin kotiin."

Kun perhe palasi takaisin, Lappi oli erinäköinen kuin lähtiessä. Talot oli poltettu, mutta heidän oma kotitalonsa oli säilynyt, koska se oli tarpeeksi syrjässä muusta asutuksesta.

"Ja ehkä myös tarpeeksi ruma."

Tuo kotitalo on ainut asia, joka Sammelin kotona Tampereella muistuttaa häntä inarinsaamelaisuudesta. Hänellä on nimittäin tallessa kalenteri, johon on koottu inarinsaamelaisten asuttamia taloja. Yhden kuukauden kohdalla on kuva hänen kotitalostaan. Kotitalosta, jota hän lapsena niin kovasti häpesi ja jota hän ei koskaan piirtänyt valmiiksi.

Laura Peräsalo, teksti & Hese Pölönen, kuva