Aarre huumaa sukelluspummit

Pinnan alla (Into the Blue, Yhdysvallat 2005). Ohjaus John Stockwell. Käsikirjoitus Matt Johnson. Rooleissa mm. Paul Walker, Jessica Alba, Scott Caan, Ashley Scott, Josh Brolin. 112 min. Ensi-illassa 25.11. Finnkino.

Jessica Alballa on hyvä takapuoli. Enkä minä edes ole seksikkäiden typyjen perään kuolaava äijä. Enkä äijä ollenkaan.

Elokuvan suomennetun nimen Pinnan alla on tarkoitus viitata siihen, että elokuvassa sukellellaan tämän tästä huikeansinisissä vesissä merenelävien seassa.

Mutta samalla nimi on jonkinmoisessa ristiriidassa sen kanssa, että John Stockwellin ohjaaman elokuvan päätarkoitus lienee näyttää mahdollisimman paljon paljasta pintaa eri kuvakulmista ja eri kuvakokoina.

Okei, jos elokuva on jenkkiläinen toimintajännäri, jossa liikutaan enimmäkseen bikinit ja uimapöksyt yllä, se on liiankin helppo tyrmätä suoraa päätä yhden tähden elokuvaksi. Mutta ei asia sen paremmaksi muutu, vaikka perustelee tarkemmin.

Kiiltäviä esineitä
ja teräviä hampaita

Bahamasaarten paratiisimaisemissa vaatimatonta elämää viettävä pariskunta Jared (Paul Walker) ja Sam (Jessica Alba) rakastaa toisiaan intohimoisesti ja etsiskelee siinä sivussa aarteita hylyistä, joita näissä hurrikaanien riepottelemissa vesissä riittää.

Kun he löytävät hieman kusipäisen lakimiestuttavansa Brycen (Scott Caan) ja tämän tuoreen säädön Amandan (Ashley Scott) kanssa meren pohjasta uponneen rahtikoneen ja sen jälkeen tarunomaisen laivanhylyn, he uskovat köyhien päivien jääneen taakse. Nelikko sukeltelee haiparvien keskellä etsimässä muinaismuistoja saadakseen hylyn identifioitua ja julistettua aarteen omakseen.

Harrastelijasukeltajien kiusaksi vesillä päivystää muitakin. Rahtikoneen mukana on uponnut miljoonien dollarien arvoinen laiton lasti, jota rikollisryhmä etsii vimmaisesti. Vähitellen aarretta jahtaavasta nelikosta tulee itse jahdattuja, vaikka hyvispariskunta Jared ja Sam yrittää jarrutella suuruudenhullumpia ystäviään.

Mutta ei mennä vielä näin pitkälle. Elokuvakin nimittäin käynnistyy draaman kaareltaan varsin hitaasti.

Sen jälkeen kun alkuminuutteina on näytetty Bahamasaarten yllä lentelevän koneen raju kohtalo, siirrytään pitkähköksi aikaa hivelemään kameroilla vähäpukeisia vartaloita niin sukeltamassa meren syvyyksissä kuin hytkymässä sykkivissä rantabailuissa. Ah tuota ruskettuneiden onnea!

Kaksi tuntia voi
olla pitkä aika

Teemat edustavat Hollywood-viihteen peruskiviä: On hyvisten ja pahisten kamppailua. Rakkaus joutuu testiin, kun vastassa ovat suuret mammonat. Ahneella on paskainen loppu ja niin edelleen.

Mikä jottei tarina voisi viihdyttää. Ainakin rännästä ja pakkasesta elokuvasaliin rämpivien katsojien silmät saavat ahnehtia kauniita kroppia, kroppien ympärillä nuuskivia haiparvia ja paratiisisaarten maisemia.

Valitettavasti ne eivät estä pitkästymästä. Elokuvan dialogi on hetkittäin niin löysää, että tekisi mieli tarttua punakynään. Kohtauksissa on paljon turhaa, joka ei vie tarinaa eteenpäin.

Henkilöihin ei oikein pysty samaistumaan, sillä he käyttäytyvät liian hölmösti ollakseen tarinan sankareita, joiden kommellusten edetessä kokisi pelkoa, sääliä ja katharsista. Jotenkin heidän touhunsa riistäytyvät käsistä kummallisella tavalla.

Upeissa maisemissa kuvatuksi toimintaelokuvaksi parituntinen Pinnan alla tuntuu todella pitkältä. Alkaa toivoa, että katsoisi leffaa kotona krapulassa tai muuten vain tylsämielisessä tilassa, sillä silloin noita edellä mainittuja silmäniloja tuijottaisi varmasti hypnoottisemmin.

Eikä haittaisi, vaikka kävisi välillä hakemassa sunnuntaipizzaa laittamatta pausea päälle.

Siinä pizzaa mussuttaessa voisi miettiä omaa keskinkertaista elämäänsä ja pohtia sitä, että maapallon merissä on sukellusetäisyydellä yli kuuden miljardin dollarin edestä aarteita, jotka vain odottavat noutajiaan - narubikineihin sonnustautuneita ja muita.

Terhi Pietikäinen

1/5