Sumuisten vuosien terapia

Terapiani loppuu. Kolme ja puoli vuotta, eli koko aikani yliopisto-opiskelijana Tampereella, olen tilittänyt tuntojani psykoterapiassa. Mutta nyt on Kansaneläkelaitoksen tuki käytetty.

Ei enää hassua kättelyä ja sen jälkeen tuijottelua nojatuoleissa vastatusten. Kukaan ei enää kysy säännöllisesti, miltä minusta tuntuu ja miten minä voin.

Ventovieras nainen ei enää kirjoita ylös uniani ja pelkojani. Hän on avannut minut, pakottanut tutustumaan tunteisiini ja nyt sanomme hyvästit.

Aivan kuin hienotunteinen esiliina, hän esitteli minut itselleni ja väistyi hitaasti takavasemmalle, pois tärkeän ihmissuhteen tieltä.

---

Muistan, kuinka lähes neljä vuotta sitten sain Kelalta kuntoutuspäätöksen ilmaisesta psykoterapiasta kahdesti viikossa. En voinut uskoa sitä: ihanko totta yhteiskunta auttaa minua - voi kiitos - olen siis tukemisen arvoinen?

Kauan menikin kontatessa suolla, toteuttaessa ulkokultaista kulissia ilman nautintoa. Monien sumuisten vuosien jälkeen levitän omat siipeni. Katsokaa, kuinka ne kantavat.

Mutta kaikki ihmiset, joihin olen tutustunut yliopistolla, ovat nähneet minut vain varjona. Masennus söi persoonastani puolet.

Nyt tunnen, miten voin taas olla oma itseni: vahva, herkkä, sosiaalinen, pulppuava ja osaava. Maailma on ihana, ja ihmiset ovat kauniita. Hemmetti, rakastan elämää!

Ympärilläni ihmetellään, että olen niin kovasti muuttunut: Ethän sinä yleensä pukeudu noin. Ethän sinä voi hihkua keskellä tietä. Ethän sinä ennen ole avannut suutasi luennolla.

Hämmentävää. Minähän vain parannuin. Aivan kuin ympäristö ei oikein osaisi sallia sitä.

Joskus katson luentosalissa ympärilleni ja mietin, kuinka moni näistäkin taululle tuijottavista tehopakkauksista tarvitsisi kipeästi terapiaa.

Kuinka moni edes tunnistaa, ettei kaikki ole hyvin? Jos on tottunut paahtamaan, niin sitten vain paahtaa kunnes romahtaa.

Eikä se edes riitä, että raahautuu viikoittain virnistelemään ja vaikeroimaan jonnekin vastaanotolle. Ihminen helposti huijaa itseään. On sangen vaivatonta nyökytellä pari tuntia viikossa ja jatkaa sen jälkeen itsensä kieltämistä vaikkapa syömällä, urheilemalla tai opiskelemalla liikaa.

Täytyy olla motivaatiota, aito halu voida paremmin, vaikka maailma on monin paikoin sairas.

Hurjasti voimia se vaatii, myönnän. Kaiken lisäksi moni vieläkin kavahtaa sanaa psykoterapia.

---

Jatkuvasti puhutaan, että YTHS:n mielenterveyspalveluihin on pitkä jono. Minä onnekas saalistin yksityisen auttajan.

Ymmärrän, että sellainen avun onginta vaatii monelta opiskelijalta liikaa. Ja vaikka ongelmansa tunnistaisikin, ei ehkä halua kiilata terapiaan, "kun on niin paljon sairaampiakin kuin minä".

Minä suosittelen terapiaa kaikille - ainakin yksi paikka vapautuu juuri. Edes pieni tsekkaus olisi paikkallaan silloin tällöin. Ja etenkin itsensä ravistelu: olenko minä nyt todella minä vai pelkkä varjo?

Hyvää tekee myös tarkistaa käsityksiään muista. Kaikkihan me kasvamme.

Sinikka Hermunen