Aargh – kirjoituksia ainejärjestöstä

Jokainen eksistoiva individi tietää olevansa ontologisella tasolla yksin. Maailma on välinpitämätön, vailla mitään siitä itsestään kohoavaa arvoa. Absurdisuus syntyy, kun tyhjä tietoisuus kysyy olemistaan maailmalta, joka ei vastaa.

Ludwig Wittgenstein toteaa kuitenkin: "Se miten maailma on, on yhdentekevää sille, mikä on korkeampaa". Tämän ymmärtäessään voi paatuneinkin eksistentialisti nähdä esteettisen, eettisen, mystisen. Maailman välinpitämättömyys ei ole kurimus, vaan itse asiassa ennakkoehto sille, että on jotain kaunista, arvokasta, jumalaista.

Näkökenttämme laajetessa ja syventyessä lähestymme ikuista. Rakkaus ja ystävyys antavat katseen piirtää uuden, laajemman horisontin - ne antavat kyvyn nähdä uudella tavalla. Kohdatessaan kaltaisensa kohoaa henki (der Geist) tyhjän tietoisuuden perustalta kohti täydellisyyttä.

Sikäli kuin Jean-Paul Sartrea on uskominen, Me-tietoisuus ei ole fundamentaalisen tason suhde ihmisten välillä, vaan pelkkä psykologinen kokemus. Tietoisuudet käyvät samassa rytmissä, ne eivät perusta toisiaan.

Yhdessäolon merkityksellisyys on kuitenkin helppo nähdä. Yksityiset päämäärät resonoivat yhdessäolossa - ontologinen yksinäisyys saa vastapainokseen intersubjektiivisen läsnäolemisen.

Parhaimmillaan ainejärjestö on läsnäolemisen kehys, jonka sisällä jokainen tunnistaa itsensä, saavuttaa uuden tavan nähdä. Aatos saa minut lausumaan Ralph Waldo Emersonin sanoin: "Suuressa kiitollisuuden velassa olen teille, mainioille rakastajille, jotka osoitatte minulle maailmassa uusia ja jaloja syvyyksiä ja avarratte kaikkien ajatusteni merkityksen."

Jaakko Belt
filosofian opiskelijoiden
ainejärjestön Aatoksen puheenjohtaja