Arvio: Vaskivuorentie 20

Köyhää kansaa

Esikoisteos valottaa, millaista on olla köyhä hyvinvointi-Suomessa

Kysymys viiltää sydänalaa, sillä vastaus ei ole kenenkään opiskelijan kohdalla kovin maaritteleva.

"Minkä arvoinen minä olen kaikkien näiden yliopistovuosien jälkeen?"

Samaa kirjallisuudenopiskelija Mathias Rosenlund (s. 1981) kysyy esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20. Kyseessä on omaelämäkerrallinen kuvaus rahattomuudesta, poikeuksellinen puheenvuoro tämän päivän köyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Minä-kertoja kokee köyhyyden periytyvän, eikä luokkaretki ole mahdollinen yliopisto-opinnoista huolimatta. Päähenkilöllä ei ole varaa opiskella, sillä perheen elättäminen vaatii työssäkäyntiä. Pätkätöillä ja tuilla tulee toimeen, jos luopuu unelmista.

Kun päähenkilö lopulta saa satunnaisista pätkätöistä rahaa, niin tukien saanti loppuu. Kadulla seisovaa kerjäläistä hanakammin käsi ojossa on takaisinperintää harrastava Kela.

Teoksen monologia muistuttavassa rakenteessa kieli on pehmeän soljuvaa. Rosenlund käyttää toistoa tehokeinona, jolla hän kenties haluaa korostaa köyhyyden muodostamaa kehää. Samojen asioiden toisto ei kuitenkaan ole kaikista lukijaystävällisin valinta.

Vaskivuorentie 20 muodostaa kiinnostavan vuoropuhelun kaiken maailman itsensäkehittämisoppaiden kanssa. Saako ihminen seurata unelmiaan silloin, kun kotona on kaksi pientä lasta ja sairas vaimo elätettävänä? Onko köyhällä ylipäätään varaa unelmoida?

Rosenlund herättää taitavasti keskustelua esittämällä kysymyksiä, joihon ei tunnu olevan oikeita vastauksia: "Kumpi on pahempi, kestää toivottomuutta vai antaa periksi?"