Yliopistoliikkeen kritiikin kritiikin kritiikki

Tiedeyhteisöjen tutkija Otto Auranen kirjoitti Aviisissa (09/10) neljä kriittistä huomiota uuden yliopistolain kritiikistä. Ohessa lyhyet vastaukset sekä hieman "yliopistolakikriittisen liikkeen" reflektointia.

Aurasen mukaan energiaa käytettiin liikaa yhden lain torppaamiseen. On totta, että yliopistolakikritiikki syntyi spontaanisti ja auttamattomasti myöhässä. Lain kritisoiminen oli lähtökohta, mutta on suppeaa nähdä se ykskantaan pelkkänä änkyränä muutosvastarintana.

Auranen paheksui lakikritiikkiä siitä, että se oletti "yliopistoyhteisön" olevan yhtenä rintamana sivistysyliopiston puolesta yliopistolakia vastaan. On totta, että liikehdintä ei onnistunut houkuttelemaan paljoakaan henkilökuntaa mukaan siitäkään huolimatta, että kriittisiä kannanottaja tuottivat myös esimerkiksi Professoriliitto, Tatte, SYL ja Tamy.

Vaikka kritiikin vahvana lähtökohtana oli sivistysyliopisto ja autonomia, se ei ollut lakikritiikin keihään kärki. Itse asiassa tällaista kärkeä ei ollut, koska liike ei onnistunut politisoitumaan siinä määrin, että se olisi kyennyt asettamaan selkeitä vaatimuksia ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Auranen tekeekin omassa kritiikissään yo-lakikritiikistä olkinuken, jota kykenee kritisoimaan vain valikoivasti.

Lakikritiikin lisäksi keväällä järjestettiin vertaisoppimista lukuisten lukupiirien muodossa, järjestettiin mielenosoituksia opiskelijoiden toimeentulon parantamiseksi ja tuotettiin analyysiä yliopistojen tulevaisuudesta. Ylivoimaisesti paras lain seuraus olikin, että se kokosi kerta heitolla yliopistojen kriittiset äänet yhteen. Aurasen kritiikki paljastaa, ettei hän tiedä, mitä kevään 2009 yliopistoliikehdinnässä tapahtui.

Liikehdinnän ennakoimat kehityskulut ovat osuneet yliopistolla hyvin pitkälle oikeaan. Näitä ovat esimerkiksi Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) lisäämä tulosvastuu, hallintoon liittyvä epätietoisuuden ilmapiiri, henkilökunnan heikentynyt asema ja viimeisimpänä school-uudistuksen epämääräinen aikataulu ja toteutus.

Strategia yliopistouudistuksen läpiviemiseksi on selkeä: kehityslinjoista ei tiedetä mitään eikä mitään päätöksiä ei olla vielä tehty. Päätökset muuttuvat ilmoitusluontoisiksi tiedotustilaisuuksiksi siitä, mitkä maisterinopinnot lopetetaan, mitä opinto-oikeuksia rajoitetaan, mitkä laitokset yhdistyvät mihinkin schooleihin. Kriittiset toimijat ovat joutuneet toimimaan tämän saman epätietoisuuden keskellä, yrittäen siitä huolimatta toimia aktiivisesti ja reagoida ajankohtaisesti.

Onkin ihmeellistä, että Auranen vähättelee kritiikin esittämää näkökulmaa yliopistojen muuttamisesta yritysten tuotekehittelyosastoiksi ja kuuliaisen työvoiman tuotantotehtaiksi. Yritys on 2000-luvun suomalaisen hyvinvoinnin perusyksikkö ja yritysmuotoistuminen lävistää entistä selkeämmin myös yliopistot, tiedekunnat, laitokset, henkilökunnan, opiskelijat. Nykyinen koulutuspolitiikka viittaa juuri siihen, että yliopistoa ollaan muuttamassa entistä yritysmäisemmäksi ja koulumaisemmaksi.

Yliopistouudistuksen saadessa tarkemmat muotonsa yliopistot jaetaan sisäisesti voittajiin ja häviäjiin sen mukaan, kuinka ne onnistuvat tuotteistamaan opetuksensa ja tutkimuksensa. Tätä vasten ei pitäisi olla yllätys, miksi TTY on saanut tähän mennessä ulkopuolista rahoitusta yli 30 miljoonaa euroa TAY:n joutuessa tyytymään reiluun miljoonaan.

Auranen kuittaa melkeinpä kaikki esitetyt vaateet sivistysyliopistosta sekä opiskelijoiden toimeentulon ja työntekijöiden aseman parantamisesta manifestaatioksi, koska ne eivät ratkaise kysymystä yliopiston rahoituksesta. Voidaanko Aurasen kommentti tulkita niin, että yliopistolla ei tule esittää kritiikkiä, ellei povarista ole vetää vaihtoehtoista viisivuotissuunnitelmaa?

Kritiikki ja sen pohjalta esitetyt vaateet tehoasivat tietenkin paremmin, jos niiden päälle olisi esittää vaihtoehtoiset johtosäännöt, strategiat ja rahoitusmallit. Näiden tekeminen vaikuttaisi olevan kuitenkin nykyiselle johdollekin niin haastava tehtävä, että talouslaskelmien perääminen vapaaehtoisvoimin organisoituneelta liikkeeltä tuntuu lähinnä koomiselta.

Vastuu näistä esityksistä on niitä työnään tekevillä virkamiehillä. Ongelma on siinä, että heidän vastuullaan on esitetyn kritiikin huomioimisen sijaan muokata esityksistään sellaiset, että ne vastaavat OKM:n koulutuspoliittisia tavoitteita.

Yliopiston johto on kahden tulen välissä: toisaalta sen pitää säilyttää yliopistojen sisäinen tasapaino, toisaalta sen on pidettävä OKM tyytyväisenä. Tähän asti rehtoraatti on kieltänyt kaiken esitetyn kritiikin ja todennut ykskantaan kaiken olevan hyvin.

Kenellekään ei pitäisi tulla enää tässä vaiheessa yllätyksenä, että Aurasen kritiikin kritiikistä huolimatta yliopistouudistukseen tulee sisältymään piirteitä, jotka ovat kaikkea muuta kuin fantastista. Kuitenkin juuri yliopiston johdolta odottaisi suitsutuksen sijaan (ks. esim. http://rehtoriblogi.uta.fi) rehellistä itsereflektiota sen suhteen, mitä ongelmia uudistukseen liittyy nyt ja tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä koko yliopistoyhteisö tuntuisi olevan ylintä johtoa lukuunottamatta autuaan tietämättömiä yliopistouudistuksen suunnasta, aikataulusta ja toteutustavoista. Rahoitusmalleista ja strategioista olisikin yliopistoliikkeen sijaan järkevämpää kysyä suoraan rehtoraatilta, kuinka kestävällä pohjalla ne ovat?

Veera Kaleva,
sosiologian opiskelija

Antti Ronkainen,
historian opiskelija