Asioiden oikea laita

Huuto kaikuu toimiston käytävällä. Imen hymyä ja kinkkaan kyynärsauvoilla kahvitauolle. Työkaveri komentaa istumaan ja tuo kupillisen pöytään. Puujalkatason alittava kipsinilkkahuumori ja korostunut auttamisalttius osoittavat, että työpaikalla suhtaudutaan väliaikaiseen vammaisuuteeni hauskasti mutta mukavasti.

Samoin ei voi sanoa kaikista kaupungilla kököttävistä kansalaisista. Keppien kalkkeesta huolimatta harva tajuaa antaa tietä ilman komentelua. Avuntarvetta tiedustelee tietenkin vieläkin harvempi. Ainahan sitä pärjää, mutta olisi silti mukavaa vastata useammin, että kyllä tämä tästä.

Muutenkin hidastuneen liikkumisen myötä on ollut helppoa välillä pysähtyä ja tarkkailla terveempiä. Tarkkailutuokioiden perusteella en usko, että ihmisiä vaivaa nykyisin pelkkä huomaavaisuuden puute. Kohtalaisen moni tavallinen tallaaja ei reagoisi, vaikka taivas putoaisi vieressä möllöttävän lajitoverin niskaan.

Ongelma ei siis välttämättä johdu huonoista tavoista vaan ennemminkin puutteista havainnointikyvyssä. Maailma on todellakin pienentynyt - joidenkin maailma on vain valitettavasti käpertynyt omaan fyysiseen olemukseen. Vika ei siis ole siinä, ettei ympäröivä maailma kiinnosta, vaan syynä on hallitsematon toimintahäiriö koneen ohjaamossa.

Joukkoomme voisi toki mahtua niitäkin, jotka päättävät pitää päänsä siinä ruumiinaukossaan, joka ei rusketu auringonpaisteesta. Kuitenkin vain vankkumaton pessimisti olettaisi, että ihmiset pyrkisivät tietoisesti muuttamaan itsensä egoistisiksi sosiopaateiksi. Toisaalta vankkumaton pessimisti pettyy muita harvemmin.

Jos maailma pyörii liikaa oman napasi ympärillä, niin suosittelen esimerkiksi nilkan vääntämistä reippaasti pois sijoiltaan vaikkapa lentopalloillessa. Kuukauden rooli 1980-luvun kulttileffan kyborgipoliisina on tehnyt tehtävänsä ainakin minulle.

Janne Santala
toistaiseksi nilkkavammainen
Tamyn järjestösihteeri