Lopullinen totuus

Yliopisto-opiskelussa vaikeinta on alku: sisäänpääsy. Toiseksi vaikeinta on loppu: gradun kirjoittaminen. Näiden kansilehtien väliin mahtuvat ne juonenkäänteet, joiden takia lukeminen kannattaa.

Onhan minulla toki yläkaapissa myös tuoreehko todistus maisterin tutkinnosta. Toistaiseksi ainoat tahot, jotka ovat pyytäneet saada nähdä sen, ovat olleet vanhempani ja kummini. Olisi kamalaa, jos olisin kahdeksan vuoden ajan hikoillut Yliopistonkadun mäessä vain heidän takiaan.

On riemukasta tietää, että yliopistossa viettämäni kahdeksan vuotta kuuluivat vain minulle itselleni. Vanhan ja vapaan tutkintojärjestelmän ansiosta minun ei tarvinnut opintosuunnitelmin ennustaa eikä kiirehtää ajan kulkua. Miten olisinkaan ikinä voinut tiivistää opiskeluvuosieni tapahtumat lyhyempään formaattiin?

Miten olisin voinut ilmaista asiallisina ja hallittuina esseinä jotain, mikä halusi syntyä romaaniksi?

Muistelen yliopistoaikaani kuin historiallista romaania. Perusrakenteen muodostivat toki voitokkaat taistelut. Sisäänpääsy, pääaineen vaihto, uusi sisäänpääsy, ensimmäinen suora lähetys Radio Moreenissa, vaihtovuosi, syventävien opintojen kirjatentit, gradu. Näitä uutisia raportoin keväisin sukujuhlissa vanhemmilleni ja kummeilleni.

Kiinnostavan historiallisesta romaanista tekevät kuitenkin rakkaus, ystävyys, tunnekokemukset ja päähenkilön kasvu ihmisenä.

Jos minun olisi pitänyt suorittaa opiskeluaikani viidessä vuodessa - tiivistää kahdeksansataasivuinen romaani viiteensataan - mitä olisin jättänyt pois?

Olisinko luopunut harhapolusta kielikeskuksen espanjan kurssille? Ilman sitä en varmaankaan saisi nyt yhtä syvää tyydytystä lempiohjelmastani Serranon perheestä.

Olisinko jättänyt osallistumatta aivottomiin ainejärjestötapahtumiin kuten viinanjuontikilpailu Aimo Rykämöön? Silloin en olisi tutustunut niihin ihmisiin, jotka nyt ovat lähimpiä ystäviäni.

Olisinko vetänyt yli ne kohtaukset, joissa päähenkilö harjoittelee näytelmää työväenopiston ryhmässä? Silloin graduni olisi valmistunut ainakin vuoden aiemmin, mutta en olisi saanut tietää, miten vaikeaa minun on ilmaista vihaa tai avuttomuutta.

Olisinko jättänyt Kunderani lukematta? Olisinko sivuuttanut Hessen, Hellstenin ja Chopran? Silloin en olisi päätynyt valmistumistani entisestään viivyttäneeseen maailmankatsomukselliseen kriisiin, jonka ansiosta olen nyt levollisempi kuin ennen, aikuisempi kuin 19-vuotiaana, yliopisto-opiskelun aloittaessani.

Ei tarvitse olla psykologi tietääkseen, että ihmisellä on 20-25-vuotiaana muitakin kuin intellektuaalisia kehitystehtäviä. Opiskeluaikaan mahtuvat usein ensimmäiset rakastumiset ja erot. Ja jokainen tunnekriisejä kohdannut tietää, miten monta sivua sellaisten kuvailu vie.

Parikymppisenä ihmisellä on myös luonteva mahdollisuus itsenäistyä vanhemmistaan ja selvittää, mitä itse haluaa. Parikymppisen päässä kaikuvat vielä kotiväen näkemykset hyvästä elämästä, ja monen on hankala hahmottaa, mikä työ tai ala todella vastaisi omaa lahjakkuutta. Onneksi olen ehtinyt rauhassa harhailla, opiskella outoja sivuaineita ja harrastaa outoja harrastuksia.

Päätän yliopistohistoriani tähän kolumniin. Joku muu kirjoittakoon viiden vuoden päästä jatko-osan “Opiskelijaelämää uudessa tutkintojärjestelmässä".

Sanna Hongisto
vapaa toimittaja