Lopullinen totuus

Suomalaisessa huumekeskustelussa elettiin murrosta 2000-luvun taitteessa, jolloin kamppailtiin usealla rintamalla. Erityisen vaikeaa oli saada läpi itsestään selvää ajatusta siitä, ettei huumausaineita ole järkevää käsitellä yhtenä hahmottomana kokonaisuutena, vaan tarvitaan ainekohtaisesti ja kulttuurisesti eriytyneitä puhetapoja. Hiljalleen tieto, järki ja tutkimus takoivat niin napakoita suoria huumeita pelkäävien moralistien tajuntaan, että keskustelussa vaikutti hetkeksi koittaneen uusi aika.

Mistään järjen riemuvoitosta ei vielä voitu puhua, mutta ainakin pahimmat fanaatikot hiljenivät ja mediadiskursseissa alkoi orastaa mustavalkoisuuden rinnalla harmaan sävyjä. Poliitikot ja erilaiset "moraaliyrittäjät" Ritva Santavuoren johdolla feidaantuivat taustahälyksi. Optimistit uskoivat Nils Christien ja Kettil Bruunin lanseeraaman hyvän vihollisen käsitteen löytyvän huumeiden sijaan muualta.

Vaikka en olekaan retoriikan tutkija, väitän, että huumeita käsittelevä mediadiskurssi siirtyi viime vuosikymmenen kuluessa vihollisuudesta huumepelon, narkofobian aikaan.

Juha Partanen lanseerasi termin narkofobia vuonna 2002. Sen olennaisimmat ainekset ovat suhteettoman suuri pelko käytön seurauksista ja torjuva suhtautuminen kokeiluun ja käyttöön. Vaikka huumepelko perustuu huumeiden viholliskuvan tavoin pääasiassa virheelliseen tietoon ja uskomuksiin, oli se sentään askel parempaan suuntaan. Se ei pakota sotaan ja sitä kautta täydelliseen mielivaltaan huumeita ja niiden käyttäjiä kohtaan. Huumekeskustelun sävy vuosien 2004-2010 välillä oli toivoa antava. Jonkinlainen järjen ääni näytti ottaneen ison askeleen.

Kun huumekeskustelu saa uusia sävyjä, saattaa aueta myös tie humaanimpaan päihdepolitiikkaan. Kansalaisten mielipide ja mediakirjoittelu vaikuttavat poliitikkojen haluun ja uskallukseen lähteä ajamaan huumeongelmaisten asiaa. Narkofobia on mitä helpointa ja epä-älyllisintä populismia, mutta kuka uskaltaa vielä nykyäänkään julkisesti puolustaa narkomaaneja?

Elättelin itse etäisiä toiveita siitä, että pian joku virkamies tai jopa poliitikko uskaltaisi puhua kovaan ääneen huumeongelmaisten kohtelusta ja surkeasta hoitotilanteesta.

Kulttuuriset prosessit ovat kuitenkin tuskallisen hitaita. Tarvittiin yksi huumeongelmaa käsittelevä dokumenttielokuva - Reindeerspotting - ja narkofobiasta sokaistuneet viranomaiset ja "moraaliyrittäjät" ovat jälleen kaivautuneet koloistaan esiin.

Argumentit ovat pölyisiä, jopa pölyisempiä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Mitä oivallisin myyttejä murtava ja narkomaanien todellisia ongelmia kuvaava Reindeerspotting todettiin liian huumemyönteiseksi ja ahdistavaksi alle 18-vuotiaille. Pääsipä muutama fanaatikko moraalipanikoimaan myös julkisuuteen. Tutkimus ja tieto jäivät taas irrationaalisen narkofobian jalkoihin.

Onneksi huumekeskustelun regressio ei ollut kollektiivinen. Kansalaiset ja media eivät lähteneet Reindeerspottingista kauhistuneiden narkofobien vedätykseen. Sen sijaan viranomaisten sensurointipäätöstä kummasteltiin ääneen. "Moraaliyrittäjät" eivät ole juuri sympatiaa julkisuudessa saaneet. Kansalaiskeskusteluissa heidän hattarapäisyydelleen lähinnä naureskeltiin.

Kokonaisuudessaan tänä keväänä käydyn huumekeskustelun lopputulos oli siedettävä. Tuli hieman takapakkia, mutta samalla huumeita pelkäävät moralistit paljastivat nykyiset aseensa: pelkkiä ruosteisia nallipyssyjä.

Mikko Salasuo
valtiotieteiden tohtori ja talous- ja sosiaalihistorian dosentti