![]() |
|
Minusta ei kasvatettu naista. Äitini on poikatyttötyyppiä, ja isäni on mies.
Kotini ei ollut uskonnollinen, mutta kasvoin Etelä-Pohjanmaalla, missä kristinusko ja isänmaallisuus määrittävät identiteettiä. Kirkossa papatin sanayhdistelmiä kuin nykyisin astangamantraa: "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Kiinnyin virsien ja rippikoululaulujen (laula se/ niin kuin Herralle) teksteihin siinä määrin, että niistä on vieläkin vaikea päästää irti.
Teini-iässä hullaannuin Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani -kirjaan ja sen jatko-osiin. Syynä eivät kai olleet pelkästään runsaat seksikohtaukset, joissa viikinkimäinen Jondalar rakasteli päähenkilö Aylaa jääkautisella arolla. Kun luin sarjan viidennen osan viime kesänä, äkkäsin, että kirjojen maailmassa kiehtoi syvätason naisnäkökulma. Ayla, Jondalar ja kumppanit palvoivat naispuolista jumaluutta, Suurta Maaemoa.
* * *
Viime aikoina minulle on valjennut, että kristinoppi jättää naissankarinsa yksiulotteisiksi ja mykiksi - vähän niin kuin Väinö Linna naishahmonsa. Siksi en suostu enää uskomaan, että Raamattu (kirkon tulkitsemana) ja Tuntematon sotilas olisivat identiteettini peruskiviä. Miksi minun pitäisi naisena palvoa Väinöä tai jotain muuta Herraa? Miksen palvoisi Emoa, naisten kirjoituksia, naisissa asuvaa viisautta?
Feministiteologi Anni Tsokkinen huomautti Tamyn Naiskulttuuripäivillä maaliskuussa, että naisena olemisen vaikeus voi perimmiltään johtua jumalakuvan maskuliinisuudesta.
Jumaluus tarkoittaa ideaali-ihmisyyttä. Kun kulttuuristamme puuttuu henkinen naiseuden ideaali, emme tiedä, miten olla naisia.
* * *
Millainen naisten Jumala sitten on? Uskonnonfilosofi Grace Jantzenin mukaan feminiinisen uskon ydinasia on kukoistaminen, elämän täyteys. Jumala ei väijy maailman ylä- tai ulkopuolella kyttäämässä syntejä, vaan “Hän“ on tässä maailmassa, jokaisessa ihmisessä, ruumiillisuudessa ja myös seksuaalisuudessa.
Jumaluus on jatkuvassa prosessissa eli kulkee yhtä jalkaa maailman kanssa. Siten Jumala ei järjestä tai salli kärsimyksiä, vaan kärsii luomakunnan mukana. Koska Jumala on meissä, vastuu luomakunnasta on meidän.
Virallinen kirkko ei saarnaa kukoistamista, joten naiset etsivät jumalatarta usein kalevalaisuuden, samanismin, astrologian tai energiahoitojen avulla. Etsimistä tulee kunnioittaa. Minä ainakin tarvitsen oman feminiinisen jumaluuteni löytääkseni naiseuteni ja voidakseni kasvaa miehen tasavertaiseksi kumppaniksi.
Rukoilkaamme. “Äiti meidän, joka olet maassa... anna meille meidän ilottomuutemme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meidän mielemme pahoittaneet...“
(Teksti: Maarita Rantamaa)
Sanna Hongisto
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen