Aviisi tulee kotiin

Vanhan ja Uuden Domuksen välillä voi aistia merkillistä latausta. Rakennusten välille voi kuvitella helposti tarinoita: elokuvamaista yötrafiikkia, letkulla dokaamista, puistonurmikolla hillumista tissit paljaana. Kosteita öitä, jolloin kaikki menee yli. Elämää.

Muutama emotyttö kävelee mäyräkoirien kanssa vanhan suuntaan. Ravintola Domari näyttää tyhjältä. Ehkä vielä ei ole karaoken aika. Ehkä elämä onkin toisaalla.

Valitsen mäihällä Uuden Domuksen ensimmäisen oven, rimpautan kelloa ja odotan. Ei tärppää. Olisikin ollut ensimmäinen kerta. Ei tärppää toinenkaan. Kesken odotuksen käytävästä sammuu valo. On jotenkin surullista seisoa pimeässä ja odottaa.

Renkutan ykköskerroksen läpi. Yksi tyttö avaa oven ja kuuntelee jopa asiani, mutta ei tahdo päästää sisään. Pitää lukea tenttiin.

Luullaankohan minua TV-lupatarkastajaksi? Erilaiset herätysliikkeetkin ovat tunnettu riesa opiskelija-asunnoissa. Epäilyttävän moni opiskelija on "poissa". Tyhjiäkään nimettömät asunnot eivät voi olla, asunnoistahan on pulaa. Yhdessä ovessa lukee: "Ei uskontoja. Kiitos." Uskonnoille en kyllä minäkään hevillä oviani avaa.

Joskus ovien takaa kuuluu rapinaa. Minä kuulen teidät kyllä. Rapistelette ovisilmienne takana, kyttäätte minua kylmistä yksiöistänne. Pitäisi varmaan viittoa raivokkaasti Aviisi-lehteä yhtäkkiä tummuvalle ovisilmälle.

Poissaolevat opiskelijat pakottavat minut kapuamaan ylemmäs kalseaan kerrostaloon. Miksi me laitamme ihmisiä asumaan näin? Käytävä haisee sähköltä ja mummon silmätipoilta.

Yksi ovi on apposen auki. Käynnissä ovat muuttopuuhat, ei niitä viitsi häiritä.

Ei avata ylemmistäkään kerroksista. Ei vaikka ovessa lukee punaisella "Heman". Eivät avaa ovea myöskään "Kipa" tai "Essi". Soitan jälleen kelloa ja kuulen, kuinka joku lopettaa tiskaamisen ja kävelee ovelle. Ovisilmästä katsoo joku, muttei avaa. Tuntuu typerältä.

Anonyymeissä ovissa on aina jotain pelottavaa, mutta nyt rimputtelen jo niitäkin epätoivoisen systemaattisesti. Yksi avaa ovea noin kuuden sentin verran. Jätkä oli ilmeisesti nukkumassa, ei huvita jutunteko. Toisella on vieraita.

Olen ylimmässä kerroksessa. Käytyäni läpi koko kerrostalon olen limaisessa hiessä ja uupunut. Minulla on raivoava kusihätä. Kauanko minä olen täällä luudannut, yli tunnin? Viimeisen oven takaa kuuluu viiden pennin Matrix-teknoa. Antaa olla.

Jantso Jokelin, teksti ja kuva