Ainoa tapa elää

Riina Simonen kirjoitti ensimmäisen rauhanrunonsa 9-vuotiaana.

12-vuotiaana hän ryhtyi kasvissyöjäksi, minkä seurauksena muut lapset kiusasivat häntä entistä enemmän ja koulun keittäjä teki tahallaan pahaa ruokaa. Samanikäisenä hän näki ensimmäisen kerran myös häkkikanalan ja juoksi sieltä saman tien itkien pois.

Kun Simonen piti lukiossa esitelmää aseistakieltäytymisestä, muut oppilaat buuasivat ja heittelivät kuminpalasilla.

"Kaikki vihasivat mua eikä mulla ollut yhtään kavereita. Olisi ollut ihan huippua, jos olisi jo silloin päässyt mukaan johonkin aktivistitouhuihin, mutta sitten sitä vaan oli totaalisen yksin."


Nyt Simonen istuu jakkaralla pienessä yksiössään Vanhalla Domuksella, hymyilee paljon ja kertoo elämästään ja aatteistaan.

Oikeastaan ne ovat yksi ja sama asia. Hänen kaikki vapaa-aikansa menee mielenosoituksissa, aktivistileireillä, sähköpostilistoilla - maailmaa parantamassa.

Opiskella hän ehtii nykyisin vain sen verran, mitä Kela vaatii vastineeksi opintotuesta. Sillä hän myös tulee toimeen. Keittiöttömän opiskelija-asunnon vuokra on pieni ja shoppailua ja juopottelua hän ei ymmärrä alkuunkaan.

Hän ei haaveile ikinä meetvurstileivästä tai kylmästä kaljasta, mutta välillä hänen tekisi mieli käydä useammin tanssimassa tai kuuntelemassa bändejä esimerkiksi Vastavirta-klubilla.

"Jos lähtee ulos, niin sen tietää, että seuraavana päivänä on väsynyt eikä jaksa olla niin reipas aktivisti."

Niin reipas aktivisti. Simosen sanat tuntuvat kirjoitettuina joko sarkastisilta tai lapsellisilta, vaikka itse asiassa hän taitaa olla ihan tosissaan. Jokainen väsymykseen tuhraantunut tunti on pois eläimiltä ja ympäristöltä.

"Se on todella raskasta henkisesti. Mutta turha lähteä spekuloimaan sillä, että tää on raskasta. Tää on ainoa tapa elää."


Ihan oikeassahan Simonen on. Tavallinen suomalainen kuluttaa liikaa ja tuottaa liikaa jätettä ja tietää sen, mutta jatkaa silti samaa rataa. Silti Simoselle tekee mieli panna vastaan. Ei kai kukaan halua tunnustaa elävänsä väärin - ainakaan sellaiselle ihmiselle, joka sanoo sen päin naamaa.

"Kyllä mä siinä mielessä sallin ihmisille paheita, että jos joku tulee kysymään, että mitenkäs tuo kalan syönti, mä en heti sano, että jalkojen määrällä ei ole väliä."

"Mä yleensä sanon, että jos on pakko syödä jotain eläinkunnan tuotteita, niin mieluummin vapaana kasvanut kala kuin tehokasvatettu porsas. Musta on kuitenkin tärkeää kannustaa ihmisiä edes pieniin muutoksiin."


Valitettavan usein ihmisten kehitys kohti parempaa elämää vain jää noiden pienten muutosten tasolle. Maapallon säilyminen vaatisi - vallankumousta?

"Ei aseellista, mutta ehdottomasti sellaista vallankumousta, että ihmiset kieltäytyisivät aseista ja kieltäytyisivät omistamasta elämäänsä työlle. Jos kaikki ihmiset eläisivät kuten minä, sehän olisi vallankumous."

Ei Simonen silti suoraakaan toimintaa vastusta. Hän pääsi Aamulehden etusivullekin tunkeuduttuaan vuosi sitten ydinvoimala-alueelle Belgian Gentissä. Skotlannissa hän on ujuttautunut ydinasetukikohtaan. Laki ja moraali eivät hänen mielestään kulje käsi kädessä.

"En kannata henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa, mutta omaisuuteen kohdistuva väkivalta saattaa joskus olla tarpeellista. Jos joku esimerkiksi kävisi häkkikanalasta varastamassa kanoja ja sitten tuhoaisi koko kanalan, tämä olisi musta moraalisesti täysin oikein."

Simonen ei ole enää koulukiusattu. Hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan sosiaalipolitiikka ja muista aktivisteista on löytynyt oikeita ystäviä.

Silti hänen elämänsä kuulostaa paitsi raskaalta myös jotenkin surulliselta. Kysyn häneltä suoraan, onko hän onnellinen. Ei, hän sanoo.

"En tiedä, miten sä muotoilet tän haastatteluun, mutta siinä mielessä saattaisi olla hyötyä tavata tavallisempia ihmisiä, että joskus voisi löytää sen seurustelukumppanin", hän etsii sanoja.

"Näissä samoissa pienissä piireissä kun pyörii, ei ole mitään mahdollisuutta tavata ketään, enkä halua sekaantua kavereihini. Mä olen tosiaan aina yksin."


Kipinä tähän kaikkeen tuli tietysti kotoa. Simonen ei silti teini-iässäkään alkanut kapinoida punavihreiden vanhempiensa arvoja vastaan. Päinvastoin: kun hän itse ryhtyi vegaaniksi, vanhemmat alkoivatkin tuntua liian maltillisilta.

"Mutta nykyään myös mun vanhemmat on vegaaneja. He ovat tavallaan radikalisoituneet mun myötä. Ja myös sisko ja veli ovat vegaaneja, ja isä ja veli ovat sivareita", hän luettelee.

Simonen puhuu paljon ja lämpimästi perheestään. Muita läheisiä sukulaisia hänellä ei ole, eikä hän siten tunne hyvin yhtään "tavallista"
ihmistä.

"Eikä mulla ole ketään vanhoja kavereita, joihin pitää yhteyksiä", hän muistuttaa.

Se, miten kauan välit näihin tavallisiin ihmisiin säilyisivät, onkin sitten eri juttu. Simonen ei edes peittele sitä, että pitää lihaa syöviä ja shoppailevia lajitovereitaan vähintään laiskoina.

"Jos katsoo kaupungilla ihmisiä, jotka menevät vaikka McDonald´siin syömään ja shoppailemaan, sitä välillä miettii, että ovatko ne samaa lajia kuin minä, että miksi niillä on tuollainen elämä."

"Mun lähtökohta on, että kaikki, mitä mä teen, vaikuttaa johonkin, ja mä en halua tehdä omilla valinnoilla muille haittaa."

Hän mietti hetken.

"Ja joskus tulee viha, ihan puhdas viha."

Tuo viha tuo Simosen luonteeseen jotain ristiriitaista. Hän uurastaa säilyttääkseen maapallon, mutta saavuttaakseen tavoitteensa nykyisenlainen länsimainen yhteiskunta olisi hävitettävä.

Ei tarvitse olla psykiatri arvatakseen, että osa Simosessa piilevästä vihasta johtuu yksinäisistä kouluvuosista.

"Olen huomannut sellaisen asian, että kun vaikka kaupungilla jaetaan lenttareita ja joku ihminen tulee aukomaan mulle päätänsä, niin mä kyllä auon välittömästi takaisin, ja paljon pahemmin."

Hän vetää henkeä ja kiroilee ainoan kerran koko haastattelun aikana.

"Mulle ei vittuilla, se kiintiö täyttyi jo nuorena."


Aktivistitutor imoittautuu palvelukseen

Riina Simonen ehdotti itseään juttuaiheeksi Aviisiin jo vuosi sitten, mutta silloin toimitus ei innostunut. Me toimittajat koemme tällaisen herkästi tyrkyttämiseksi, ja silloin juttu jää joskus tekemättä, vaikka aihe olisi hyväkin.

Talven aikana, kun Simosen nimeen törmäsi eri yhteyksissä, alkoi idea haastattelun tekemisestä kypsyä. Kaipasi hän julkisuutta sitten itselleen tai aatteelleen, haastattelusta voisi tulla kiinnostava.

Itse en ehtinyt olla aloitteellinen tänäkään syksynä, sillä Simonen ehti ensin.

Tällä kertaa hänellä oli juttuun valmis näkökulmakin. Hän haluaisi ryhtyä Tampereen yliopiston viralliseksi aktivistitutoriksi.

"Kun itse tulin yliopistolle neljä vuotta sitten, olin kauhean pettynyt siihen, miten oli vain haalaribileitä ja tällaisia. En tuntenut ketään, ja meni tosi kauan ennen kuin sain enemmän kavereita ja pääsin mukaan kaikkiin minua kiinnostaviin juttuihin", Simonen muistelee.

Hän ei itse käytä lainkaan päihteitä, mikä tuskin auttoi opiskelijaelämän aloitusta.

Kysyn varovaisesti, uskooko hän tästä haastattelusta olevan hyötyä tutorhankkeen kannalta. Hän kuulostaa aika ehdottomalta monessa asiassa. Etteivät suorat sanat vain pelota aloittelevia aktivisteja pois?

"Onhan Greenpeacellakin hirveästi jäseniä, vaikka ne tekee pelkkää suoraa toimintaa. Moni saattaa olla kiinnostunut, mutta ei vain ole löytänyt sitä kanavaa."

Luottakaamme Simosen intuitioon. Tarkoitushan on joka tapauksessa hyvä.

Hän vaikuttaa Oikeutta eläimille -yhdistyksessä, Vegaaniliitossa, Vasemmistonuorissa, Tulevaisuuden voimassa ja Aseistakieltäytyjäliitossa, mutta muutkin ympäristönsuojeluun ja eläimiin liittyvät järjestöt ovat tuttuja.

"Tai jos kaipaa seuraa esittelemään vaikka vaihtoehtoisia baareja. Vastavirralla ja Klubilla tulee jonkin verran käytyä keikoilla."

Rohkaisen kaikkia kiinnostuneita vielä sanomalla, että Riina oli kasvotusten oikein miellyttävää seuraa ja asialleen epäilemättä vilpittömästi omistautunut.

En silti uskaltaisi syödä hänen seurassaan grillimakkaraa.


Riina Simosen saa parhaiten kiinni sähköpostitse: riina.simonen@uta.fi