Pillut eivät osaa rakastaa

Olof Willgren: Faijat. Ohjaus ja lavastus Tommi Auvinen, puvustus Ulla-Riitta Lehtonen, valot ja äänet Janne Pärnänen. Rooleissa Harri Laurikka, Panu Raipia, Rami Saarijärvi. Komediateatterissa 9.12. saakka, esityskausi jatkuu keväällä.

Tampereen Komediateatterin uusin komedia Faijat kertoo kolmesta maalarista; eronneista isistä, joiden lapset asuvat äidin luona. Kunkin erosta on kulunut eripituinen aika ja suhtautuminen viikonloppuisyyteen on näennäisen erilainen.

Ihmisten välillä on etäisyyksiä ja lukittuja ovia, ja erosotkujensa keskellä vanhemmista on tullut sokeita omien lastensa edulle. Sekä äiti että isä jatkavat mihinkään johtamatonta natkuttamista eikä kukaan kuuntele toistaan. Vanhempien välissä on lapsi, joka pahimmassa tapauksessa pakotetaan valitsemaan jompikumpi.

Kökköä
tuontitavaraa

Olof Willgrenin, ruotsalaisen näyttelijä-ohjaaja-kirjailijan käsikirjoitus ei ole pelkästään valmiiksi pureskeltu, vaan yksisilmäisyydessään ja -tasoisuudessaan se on jo läpäissyt koko ruoansulatauskanavan. Yleensä näytelmillä on tapana sanoa asiasta jotain uutta tai katsoa sitä uudesta näkökulmasta.

Faijat-näytelmä ei onnistu kummassakaan. Teksti perustuu isien ja äitien riidoille, joita esitetään taajaan, kitsaasti varioituina. Leppoisaa on silloin kun ollaan äijäporukassa ja muistellaan äitiä. Faijat yrittää kertoa kaikkien maailman eroisien tarinan ja unohtaa olla näytelmä. Päähenkilöä ei ole, henkilöt junnaavat loputtomiin paikoillaan, kukaan ei kehity, eikä näytelmässä ole tarinaa.

Aiheina eroisien ahdistus ja ikävä ovat tärkeitä ja vaikeita, mutta kirjailija ei ole ymmärtänyt, etteivät ihmisten väliset riidat muutu automaattisesti hauskoiksi, kun ne tuodaan näyttämölle. Kekseliäs verbaliikkakin rajoittuu naisten nimittämiseen pilluiksi.

Willgrenin tekstiä on esitetty paljon sekä Suomessa että Ruotsissa, mutten keksi yhtäkään syytä miksi. Näytelmä ei ole hauska, kuten komedialta voisi odottaa. Yhden viisaan ydinlauseen näytelmästä löysin. Sen mukaan etsimme ja haluamme kaikki rakkautta, mutta kukaan meistä ei ole valmis itse sitä antamaan.

Karikatyyrinaisia ja
kärsiviä miehiä

Tommi Auvinen on ohjannut näyttelijöitä kiistattomalla taidolla, mutta kokonaisuus on jäänyt hiukan karkeaksi.

Näytelmän esittävien Rami Saarijärven, Panu Raipian ja Harri Laurikan yhteistyö toimii ja näyttelijäntyö on kaikilla tasaisen laadukasta. Jokaisen suoritus on teknisesti upea ja teksti alkaa elää heti kun he nousevat näyttämölle.

Toisinaan esiintyjät hyppäävät vaimojen tai lasten rooleihin. Laurikan esittämä poika on sympaattinen, ja Laurikka onnistuu tekemään lapsesta hauskan esittämättä lasta. Ristiriita lapsen repliikkien ja aikuisen miehen olemuksen välillä on herkullinen. Jostain syystä naisia ei ole esitetty näin, vaan näyttämölle tuodut naishahmot ovat kimittäen esitettyjä karikatyyrejä, jotka asetetaan täysiksi rakennettuja mieshahmoja vastaan. Asetelma on naurettava, muttei naurata.

Miksei tarinassa ole sijaa oikeille naisille? Olisiko sanoma mennyt ohi tai muuttunut toiseksi, jos olisi otettu kokonaiset naisroolit käyttöön? Ilmeisesti, koska niin ei ole uskallettu tehdä.

Janne Pärnäsen valoratkaisu, oikeat remonttivalaisimet, sattuvat silmiin ja Auvisen lavastus on rikkonainen. Näyttämöllä on turhaa roinaa ja realistisuutta tavoiteltaessa on unohdettu esteettisyys. Pärnäsen valitsema tunnettu kotimainen musiikki sopii esityksen taustalle ja sitä olisi voitu käyttää enemmänkin.