Klassikkoni: Sokeri-Sakari

Ruotsalaisilla kaikki on parempaa kuin meillä. Jopa antisankarit. Uuno Turhapuro on liian laimea, Kullervo liian tosikko, Matti Nykänen liian todellinen.

Sokeri-Sakari pesee heidät kaikki suveränt. Kaverini Pekka vei minut kerran kirjaston sarjakuvaosastolle, otti esiin Joakim Pirisen Sokeri-Sakarin ja kehotti lukemaan. Se oli menoa herkälle sielulle, jonka sarjissivistys oli Asterixia ja Aku Ankkaa. Tunnelma oli vähän sama kuin seksuaalisuuden löytämisen kanssa: En tiennyt, että tällaista voi olla! Onko tämä sallittua?

Kirjan juoni on lyhyesti kerrottu, mikä onkin yhteistä kaikille suurille kertomuksille. Sakarin odysseia alkaa, kun hän näpistää lelukaupasta muovailuvahaa, ja saa siitä kahdensadan kruunun sakot.

Sakarin on pakko mennä töihin. Tukholma on täynnä mielenkiintoisia töitä, mutta Sakari on vaarallinen, tuhoa levittävä idiootti.

"Voihan nokka, miten kivaa", hän sanoo tuhotessaan panimon tuotantolinjan. Pian Sakarilla on miljoonavelat, mutta hän ei lannistu. "Mä en tarvii rahaa, mä oon niin kova!"

Teoksen sisältö onkin oikeastaan Sokeri-Sakarin hahmo. Sakari ei välitä kenestäkään tai mistään, hän on tyhmä, ilkeä, ällöttävä, sovinistinen, rasistinen ja vimmainen paskapää, joka onnistuu aina viime hetkellä pakenemaan paikalta, eikä koskaan opi mitään.

Kirja on täynnä mahtavia uholauseita, kuten "Leekot on idiooteille, pois ne minusta!", "Fuskua, hyvä herra! FUSKUA!" tai "Kuka sulle puhuu, persnaama! Mä juttelen tälle peilin tyypille!"

Onneksi teos on sen verran marginaalinen, ettei hokemia kuule kaikkialla. Alun perin Sokeri-Sakari ilmestyi Ruotsissa jo vuonna 1985. Ajan hammas ei siihen kuitenkaan ole pystynyt. Hyvinvointiyhteiskunnan kritiikki on tuoretta.

Aksu Piippo

Joakim Pirinen: Sokeri-Sakari (Socker-Conny). Suuri Kurpitsa 2003. Käännös Jukka Heiskanen, tekstaus Ilkka U. Pesämaa.