Klassikkoteoksessa etsitään ihmisyyttä

Lehdistön huomion on saanut Hiiriä ja ihmisiä -näytelmän lavalla pyörähtävä koira, joka ensi-illan kynnyksellä jouduttiin vaihtamaan. Lavalle päätyi varasijalla ollut rauhallisempi koira. Koiranvaihdon saama huomio kiteyttää elettävän ajan lisäksi jotain itse näytelmästä: epäolennaiset asiat saavat suurimman huomion. Ison koon takia toisen päähenkilön ennakkoluuloton myönteisyys jää ympäristöltä lähes huomaamatta.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo kahden kulkumiehen, hitaan Lennien (Ville Majamaa) ja lujatahtoisen Georgen (Ola Tuominen) yhteisestä matkasta pätkätöiden perässä ajassa, jossa kaikki naiset ovat huoria ja tummaihoiset sisätiloihin sopimattomia neekereitä.

Näytelmässä yhteiset unelmat tuovat voimaa arkeen, jossa erilaiset ihmiset jakavat saman ympäristön. Erilaisuuden sietäminen on näytelmän työympäristössä arkipäivää. Sen tuskallisuutta kuvaa hyvin Whittin (Markku Thure) itseään toistava jaarittelu.



John Steinbeckin tunnetussa tekstissä olisi varaa irrotteluun, mutta ohjaaja Tommi Auvinen on pelannut varman päälle. Riskittömän turvallinen kerronta jää paikoin tasapaksuksi ilman minkäänlaisia oivalluksia.

Majamaan tulkinta vähä-älyisestä Lenniestä on niin loistava, että jopa pitkän uran tehneen Tuomisen hahmo jää vailla syvyyttä hänen rinnallaan.

Terveen ihmisen esittäessä vajaamielistä vaarana on myötähäpeä, mutta Majamaan roolihahmo on liikkeitä myöten loppuun asti hiottu. Yleisön ei tarvitse pohtia hahmon uskottavuutta.

Esityksen etenemisen kannalta onkin onni, että istun keskellä yhdeksättä riviä: Majamaan roolihahmo on niin läpitunkevan hellyttävä, että haluaisin juosta lavalle pelastamaan hänet pois pahasta maailmasta.