Levyarviot: Amorphis, Megadeth ja Manowar

Nykypäivän Kalevalaa

Amorphis: Silent Waters. Nuclear Blast 2007.

Pasi "Ruoja" Koskisen päätettyä pari vuotta sitten keskittyä muihin projekteihinsa Amorphis hommasi mikrofonin varteen melko tuntemattoman Tomi Joutsenen. Vaihdos oli varsin piristävä, sillä viime vuonna julkaistu Eclipse-levy oli tuoreinta Amorphista vuosiin. Sama tahti jatkuu onneksi myös Silent Watersilla.

Kuten Amorphis teki etenkin uransa alkupuolella, on kappaleiden aiheet kaivettu jälleen suomalaisesta kansanperinteestä, pääasiassa Kalevalasta. Tarinoita ei ole kopioitu sellaisenaan, vaan niitä on modernisoinut Lönnrotin eepoksiin hurahtanut performanssi- ja kuvataiteilija Pekka Kainulainen. Melko rohkea veto tämäkin, mutta jälleen kerran onnistunut sellainen.

Esa Holopaisen sävellykset noudattelevat pitkälti bändin hyväksi havaittua kaavaa: tarttuvia ja kauniita melodioita synnyttävät niin kitarat, koskettimet kuin laulajakin, mutta myös rujoutta mahtuu riittävästi kelkkaan sekä örinän että vahvan kitaratyöskentelyn muodossa.

Vaakakuppi on aavistuksen kallellaan kevyiden leijailubiisien suuntaan, joista parhaita esimerkkejä ovat akustispohjainen Enigma ja komeisiin ulottuvuuksiin kohoava Shaman. Rajumpaa ilmaisua edustavat mallikkaasti puolestaan Weaving the Incantation ja The White Swan.

Amorphis nautti suurta suosiota jo 90-luvulla Keski-Euroopassa, jossa fanit hakivat bändin nimmareita jopa Kantelettaren kansiin. Ties vaikka sama toistuisi tänäkin syksynä, kun yhtye lähtee viemään sanomaansa muun muassa Venäjälle ja Japaniin. Silent Waters tarjoaa uudelle maailmanvalloitukselle ainakin hyvän lähtökohdan.

Olli Koikkalainen

Republikaanirokkia

Megadeth: United Abominations. Roadrunner Records 2007.

Megadethin pari edellistä levyä jäivät vaatimattomiksi menestyksiksi, mikä selittänee sitä, että uuden albumin ensimmäiseksi sinkuksi valittiin Youthanasia-lämmitys Ã� Tout Le Monde.

Ratkaisu on huono, sillä uusi versio on vaisu. Lacuna Coilin solisti Cristina Scabbia ei tuo biisiin mitään uutta, ja Dave Mustaine lausuu ranskaa jopa entistä huonommin.

Itse levy sen sijaan on vakuuttava esitys, ja muistuttaa huomattavasti Countdown to Extinctionista ja Megadethin kulta-ajasta. Musiikki on nopeaa ja melodista ja Mustainen omaperäisesti nariseva ääni entisellään.

Entisellään on myös Mustainen katkeruus. Avausraita Sleepwalkerin on arveltu omistetun vanhalle vihamiehelle, Metallican Lars Ulrichille, ja jotakin miehen hampaankolossa selvästi on:

"I should be calling collect from jail/For the things I commit each night in my head/Like last night in my sleep I got to snuff you."

Kantavana teemana levyllä on kuitenkin maailmanpolitiikka, jonka epäonnistumisesta Mustaine syyttää YK:ta. Yhdysvaltojen sotatoimet Afganistanissa ja Irakissa saavat sen sijaan Mustainen hyväksynnän.

Oli hänen ajatusmaailmastaan mitä mieltä tahansa, Mustaine tekee edelleen musiikkia, jota ei voi sanoa yhdentekeväksi.

Tuomo Tamminen

Tärkeää olla totinen

Manowar: Gods of War Live. Magic Circle Music 2007. 2 cd:tä.

Manowarin tyyppien kanssa olisi hienoa pelata Dungeons & Dragonsia.

Kun salaovesta hyökännyt örkki haavoittaa kuolettavasti Joey DeMaion kakkostason temppeliritaria, DeMaio lausuisi:

"Father, I await thee/your true son am I/I hail you now as I die. I pledge you my sword/ and to no man I kneel/ourÂ’s is the kingdom of steel."

Silloin liikuttunut Eric Adams heittäisi kymmensivuisella nopalla ketteryysheiton ja onnistuisi venyttämään äänensä korkeuksiin:

"So for now wave good-bye and leave your hands held high/Hear this song of courage long into the night."

Tätä ei pidä ymmärtää pilkaksi. Vähän samaan tapaan kuin roolipelaaminenkin vaikuttaa ulkopuolisille väistämättä vähän pöljältä, Manowarkin kuulostaa naurettavalta, jos sitä ei itse kuuntele.

Voisin sanoa Manowarista melkein saman kuin viereisellä palstalla Conan barbaarista. Joey DeMaio haaveilee sanoituksissaan maailmasta, jossa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät ja rivien välissä kimaltelee vain kirveen terä, joka sivaltaa sormet siltä, ken yrittää kaivaa sieltä ironiaa tai allegorioita.

Bändi on vielä 27 vuoden taipaleensa jälkeenkin yhtä totinen ja vilpitön kuin alkuaikoinaan. Miekoista, lohikäärmeistä ja naisten alistamisesta laulaminen toimii vain, jos sen tekee tosissaan. Muuten kyseessä on pelkkä vitsi, ja vitsiksi tarkoitettua musiikkia ei jaksa kauan kuunnella.

Tätä esimerkiksi Teräsbetoni ei ole tajunnut.

Manowar on tehnyt jo niin monta livelevyä, että Gods of War Live ei ole mikään tapaus. Kaikki soittavat yhä kympillä ja Eric Adamsin ääni kuulostaa muutamaa oudosti raakkuvaa matalaa osuutta lukuun ottamatta yhtä hyvältä kuin levylläkin.

Mukana on kiitettävästi myös vanhoja kappaleita, kuten Mountains ja The Oath Sign of the Hammerilta ja Black Wind, Fire and Steel ja Holy War Fighting the Worldilta.

Tuomo Tamminen