Leffa-arvio: 28 viikkoa myöhemmin

Ihminen on ihmiselle zombi

Zombit ovat samalla tavalla varmoja pelottelijoita kuin vampyyrit. Toisaalta ihmisiä, toisaalta eläimiä, ja varmasti riippumattomia inhimillisestä moraalista.

28 viikkoa myöhemminkin perustuu zombien hyytävälle perusluonteelle. Ne tuovat elokuvaan pelottavan kutinan, jota ei saada aikaan pelkillä kameratempuilla.

Aloitteleva espanjalainen ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo tuntee zombiperinteen, osaa rakentaa tunnelman ja hallitsee kameratemput, joten pelotteluviihdettä 28 viikkoa myöhemmin tarjoilee ammattitaitoisesti.

Elokuva jatkuu siitä, mihin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002) päättyi, mutta uusilla henkilöhahmoilla. Eläinaktivistien vahingossa vapauttama virus on muuttanut valtaosan briteistä verenhimoisiksi zombeiksi, ja muutamat eloonjääneet piilottelevat parhaansa mukaan.

Esinäytöksessä zombit tunkeutuvat taloon, jossa Donald Harris (Robert Carlyle) vaimonsa ja muutaman muun selviytyjän kanssa piileskelee. Kynttilänvalosta ja varovaisen jännittyneestä tunnelmasta hypätään veriseen ja oikeasti ahdistavaan sekasortoon, joka päättyy siihen, että Donald jättää vaimonsa zombien armoille ja juoksee pakoon.

Sitten siirrytään 28 viikkoa tulevaisuuteen, jolloin zombit ovat jo nääntyneet nälkään ja Lontoota on alettu asuttaa uudestaan yhdysvaltalaisten johtamien Nato-joukkojen voimin. Viittaus Irakiin jää pinnalliseksi nyt ja myöhemmin elokuvassa.

Donald on selvinnyt turvaan, ja ottaa vastaan ulkomailla lomailemassa olleet lapsensa. Koko totuutta vaimonsa ja lastensa äidin kuolemasta hän ei nuorisolle kerro.

Tässä vaiheessa asetelma on suorastaan kutkuttavasti latautunut.

Alla on tehokas aloitus ja Carlylen uskottavasti esittämä henkilökohtainen tragedia. Amerikkalaiset miehitysjoukot tuovat poliittista ulottuvuutta, joka on tervetullutta, vaikkei siitä kauhuelokuvissa yleensä saadakaan irti kuin vähän pintaa. Ihmisistä tyhjentynyt Lontoo tarjoaa lisäksi todelliselta tuntuvan ympäristön.

Tässä kaikessa on vähän liikaa Fresnadillolle. Pian elokuvan henkilökohtaisuus karisee - tai pikemminkin kirjaimellisesti raadellaan - ja käsillä on tavanomainen eloonjäämispeli ilman sen syvällisempiä ajatuksia. Ei ohjaaja silti huonosti pärjää. Jännitys säilyy loppuun asti melko hyvin, ja pari aitoa yllätystäkin raiteille on kasattu.

Kuten edeltäjänsäkin, 28 viikkoa myöhemmin olisi voinut viedä uuden aallon zombielokuvia eteenpäin ja luoda jotakin omaa. Nyt se latistuu kohtuullisen hyväksi zombielokuvaksi, nimenomaan etuliitteen kanssa.

* * *

Tuomo Tamminen