Lotta kärsii ja kestää

Lupaus (Suomi 2005). Ohjaus Ilkka Vanne. Käsikirjoitus Inkeri Kilpinen, elokuvasovitus Elina Halttunen. Rooleissa Laura Birn, Hanna Lekander, Karoliina Vanne, Miitta Sorvali ja Pertti Sveholm. 112 minuuttia. Ensi-illassa 2.12.

Ilkka Vanteen uuden elokuvan juoni on kaikille suomalaisille tuttu: ensin tuli talvi- ja sitten jatkosota. Tutulta Lupaus tuntuu siksikin, että sen Suomi-kuvasto ja kansallismielisyys ovat kuin suoraan vanhoista Suomi-filmeistä.

Tuoretta elokuvassa on Laura Birnin, Karoliina Vanteen ja Hanna Lekanderin esittämä lottakolmikko, jonka vaiheita Vanne kuvaa talvisotaa edeltäneestä kesästä 1939 aina Porkkalan palautukseen vuonna 1956. Nuoret, melko tuntemattomat näyttelijät tekevät raikkaat, joskin jotenkin viattoman kömpelöt roolit.

Tämä ei ole sattumaa, sillä koko elokuva on yhtä lailla kömpelö kaikessa viattomuudessaan.

Oikeastaan Lupausta ei pitäisi arvostella elokuvataiteena lainkaan, vaan suhtautua siihen sota-ajan nähneille vanhemmille ja isovanhemmille suunnattuna nostalgia-
retkenä.

Sellaisena se varmasti toimii. Ainakin ennakkonäytökseen kutsuttujen entisten lottien keskuudessa nenäliinoille oli käyttöä. Vaaraa ei ole siitäkään, että elokuva herättäisi iäkkäissä katsojissa pahennusta. Lupaus on tehty yhteistyössä Lotta Svärd -säätiön kanssa, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki päähenkilöt ovat moraaliltaan hyvin puhtoisia ja siveitä.

Elokuvan puolimatkassa näyttää hetken siltä, että tarina saisi ristiriitaisiakin piirteitä, kun neuvostoliittolaisen kaukopartion kaappaama Anna-lotta (Karoliina Vanne) palautetaan talvisodan jo päätyttyä. Anna menee naimisiin Lassensa (Turkka Mastomäki) kanssa ja elää näennäisen onnellisena kokemuksistaan vaieten, kunnes saa keskenmenon.

Hyvin lyhyen hetken katsojan annetaan ymmärtää, että keskenmeno johtuisi jostakin, mitä Annalle on vankeutensa aikana tapahtunut, mutta pian ystävällinen perhelääkäri vakuuttaa huolestuneelle Lasselle, että merkkejä "siitä" ei ole. Huojentuneet miehet lyövät hymyillen kättä ja sopivat tapaavansa myöhemmin uudestaan mukavammissa merkeissä.

Päähenkilöiden kärsimykset tuntuvat välillä kohtuuttomilta ja itsetarkoituksellisilta, koska niiden avulla ei syvennetä draamaa ollenkaan. Tekijät ovat vain halunneet näyttää, minkälaista helvettiä sota on. Se tuntuu katsojan aliarvioinnilta; asian olisi ymmärtänyt vähemmällä alleviivaamisella sekin katsojaharvinaisuus, jolla aiemmin on ollut päinvastainen käsitys.

Jotenkin yksisilmäistä on myös vastapuolen kuvaaminen. Ryssä tappaa raaÂ’asti hangessa apua anelevan lotan, ja sen hevosillakin on täitä, jotka eläinystävällinen seppä Ollikainen (Kai Lehtinen) onneksi nirhaa keitoksillaan.

Lupausta olisi kamalan helppo inhota konservatiivisuutensa ja sentimentaalisuutensa takia, mutta ainakaan se ei tunnu laskelmoidulta. Lotat ansaitsevat oman elokuvansa siinä missä juoksuhaudoissa rypeneet puolisonsakin, ja jos Ilkka Vanne on halunnut sen heille tehdä, niin hyvä on. Ehkä tämän avauksen jälkeen joku innostuu vielä tekemään hyvänkin lotta-elokuvan.