Paljon melua nuorisosta

Nuoriso on aina ollut ongelma muulle yhteiskunnalle. Vaikka nuoruus on biologinen väistämättömyys ihmisen kehityksessä, tämä siirtymävaihe lapsuudesta aikuisuuteen on tuottanut sukupolvesta toiseen vähintään yhtä paljon ongelmia aikuisille kuin nuorille itselleen.

Nuoret ovat katsoneet vääriä elokuvia, kuunnelleet vääränlaista musiikkia, pukeutuneet vääränlaisiin vaatteisiin ja yleisesti ottaen käyttäytyneet väärin.

Toisaalta, jos nuoriso ei olisi ollut ongelma, se ei olisi ehkä ikinä todella kiinnittänyt muun maailman huomiota.

"Ongelman näkeminen on aiheuttanut sen, että nuoria on tutkittu. Siitä nuorisotutkimusta on paljon syyllistettykin", historian professori Mervi Kaarninen kertoo.

Se, keiden on määritelty kuuluvan nuorisoon, on vaihdellut määrittäjän mukaan. Kaarnisen mukaan nuorison ikähaitari saattaa eri tutkimuksissa ulottua 12:sta yli 20 vuoteen. Viime vuosina on yleistynyt myös termi varhaisnuori, jollaisiksi lasketaan jo vähän yli 10-vuotiaat.

"Siitä en oikein tykkää. Minulla on 11-vuotias poika, ja kyllä minä häntä pitäisin lapsena vielä muutaman vuoden."



Nuoriin kiinnitettiin yhä enemmän huomiota 1950-60-luvuilla, jolloin vaate- ja viihdeteollisuus hoksasi nuorison kuluttajapotentiaalin. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat varttuneet vastaanottavaiseen ikään, ja talouskasvu oli tuonut yhä useammalle rahaa, jota kuluttaa.

"Suuret ikäluokat olivat todellinen nuori-
sosukupolvi. Silloin nuorison määrä suhteessa koko väestöön oli todella suuri. Heille tarvitsi rakentaa kansakouluja, oppikouluja, lukioita ja sitten yliopistoja. Heille kannatti myös valmistaa omia tuotteita ja vaatteita. Se oli ihan uutta."

1950-luvulla syntyi ensimmäistä kertaa maailmanlaajuinen nuorisokulttuuri, jonka idolit ja esikuvat löytyivät yleensä Yhdysvalloista.

Suomessakin alettiin julkaista nuortenlehtiä, kuten kaikille oppikoulujen yläluokkalaisille postitettua Teinilehteä.

Pahamaineinen "nuoriso-ongelma" oli toki tiedostettu jo aiemmin. Etenkin kaupungeissa alettiin huolestua jo 1800-luvun lopulla poikasakeista, jotka vetelehtivät kaduilla esimerkiksi Helsingin Sörnäisissä. 1900-luvun alussa myös Tampereella pyöri poikasakkeja, jotka selvittelivät välejään etenkin Amurissa ja Tammelassa.


Työsuojelulainsäädäntö kehittyi vuosisadan vaihteessa nopeasti, mikä tarkoitti rajoituksia nuorten työntekoon tehtaissa ja verstaissa. Pahimmassa tapauksessa rajoitukset johtivat siihen, että nuoret uhkasivat jäädä vaille työtä. Se oli kauhistus, sillä ajan kasvatusideologiaan kuului ajatus, että työ ja raitis ilma pitävät nuoret virkeinä ja kunnollisina.

Niinpä lastensuojeluviranomaiset esimerkiksi Tampereella ryhtyivät organisoimaan lasten ja nuorten työntekoa. Nuoret saatettiin laittaa vaikka kiillottamaan kenkiä tai myymään lehtiä.

"Nuoret laitettiin töihin muutamaksi tunniksi päivässä ja valvottiin, että rahat vietiin kotiin ja käytettiin hyvään tarkoitukseen. Ja sitten heidät laitettiin vielä illalla kasvimaalle."


Kaarninen huomauttaa, että nuoriso-ongelma liittyi pitkään lähinnä kaupunkeihin. Niissäkin ongelmaksi koettiin yleensä vain työläisperheiden nuoret, joilla opiskelu saattoi jäädä pelkkään kansakouluun, jonka jälkeen monen piti jo osallistua täysillä perheensä elättämiseen.

Virkamiesperheiden vesat jatkoivat yleensä oppikouluun ja sen jälkeen lukioon, jolloin koulu toimi pidempään ehkäisynä joutilaisuudelle. Maaseudulla välimatkat ja kotitilan työt ehkäisivät paheellista käyttäytymistä.

"Mutta jo 1700-luvun loppupuolelta löytyy kyllä kuvauksia, joissa puhutaan nuorten tottelemattomuudesta, kun pojat eivät ole oppineet lukemaan. Jotkut ovat niskuroineet huolimatta papin, lukkarin tai kirkkoherran kehotuksista ja heidät on laitettu jalkapuuhun."

1800-luvun lopulta lähtien "pahatapaisille" nuorille alettiin perustaa kasvatuslaitoksia. Kaarninen kertoo pohtineensa pahatapaisuuden käsitettä ja todenneensa, että se on monesti tarkoittanut eri asiaa puhuttaessa tytöistä ja pojista.

"Poikien määrittelyyn ei tullut huomautuksia siveellisyydestä, mutta tytöt olivat siveellisesti vaarassa, ja saattoivat käyttäytyä siveettömästi. Sehän on suora viittaus seksuaalisuuteen."

Sotien jälkeen suomalaisten nuoruus on jatkuvasti pidentynyt. Se alkaa nykyään aikaisemmin, mutta myös kestää pidempään. Tärkein syy tähän on Kaarnisen mukaan koulutus. Yhä suurempi osa nuorista pysyi koulussa muiden ikäistensä kanssa yhä pidempään ja siten poissa "aikuisten maailmasta".

Välillä nuorten ja aikuisten maailma on ollut törmäyskurssilla aivan tarkoituksellakin. 1970-luvun alussa kouluihin ja lukioihin levisi yliopistoista demokratiavaatimuksia, jolloin myös nuorten haluttiin saavan sananvaltaa koulujen asioista päätettäessä. Perustettiin kouluneuvostoja ja kiisteltiin siitä, saavatko oppilaat äänestää neuvostoon paitsi muita oppilaita myös opettajia.

Koululaisradikalismin aikaa kesti vain pari vuotta, mutta yliopistoissa politiikka pysyi lähes koko 1970-luvun, kunnes 1980-luvun vaihteessa nuorten kiinnostus lässähti parissa vuodessa. 1980-luvulla nuorten elämässä arkipäiväisempiä olivat rauhanmarssit ja rock-festivaalit.

Jo 1970-luvulla kehitetty Inter Rail -järjestelmä oli sekin yksi virstanpylväs. Varta vasten nuoria varten luotiin palvelu, jonka ansiosta muillakin kuin rikkaiden perheiden jälkikasvulla oli varaa lähteä kiertämään Eurooppaa. Se tarkoitti paitsi yhteiskunnan demokratisoitumista myös kansainvälistymistä.


Nuoriso-ongelma ei silti ole kadonnut mihinkään. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on oltu huolissaan muun muassa nuorten tupakoinnista, videopeleistä, alkoholin ja huumeiden käytöstä, väkivaltaisuudesta ja rasismista.

Ostarilla tai asematunnelissa vetelehtivät nuoret ovat suoraa jatkumoa sadan vuoden takaisista työläiskortteleiden poikasakeista. Nykyisin tosin ollaan huolissaan tytöistäkin - muutenkin kuin heidän siveellisyytensä vuoksi.

Nuorista on aina kasvanut aikuisia, mutta Kaarnisen mielestä ongelmana ovat erityisesti ne nuoret, jotka putoavat sitä ennen systeemistä -ne, jotka eivät syystä tai toisesta sijoitu koulutukseen ja ovat vaarassa syrjäytyä. 11- ja 17-vuotiaiden lasten äiti ei jaksa aina itsekään olla objektiivinen ja optimistinen.

"Kotona unohdan olevani nuorisotutkija. Joskus en halua ymmärtää nuorisoa yhtään ja olen vain ikävä, nalkuttava ihminen ja sanon, että murrosikä on kamala asia", Kaarninen hymyilee.

Tuomo Tamminen