Ajattelen, siis olen

Jari Hietanen toimii psykologian professorina Tampereen yliopistossa. Tutkimusalana hänellä on erityisesti sosiaalinen kognitio ja sosiaalinen neurotiede.

Tere Vadén on filosofi ja informaation tutkimuksen ja interaktiivisen median yliassistentti Tampereen yliopistossa. Hän on ollut opettamassa tietoisuuden koulutusohjelmassa Skövden yliopistossa Ruotsissa.

Kai Kaila on biotieteiden professori Helsingin yliopistossa, neurobiologian laboratorion johtaja sekä Neurotieteen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja. Kailan laboratorio kuuluu Suomen Akatemian huippuyksikköön Finnish Center of Excelllence in Molecular and Integrative Neuroscience.

Risto Korhonen toimii seurakuntien yliopistopappina ja on teologian maisteri. Hänellä on alkamassa 16. lukuvuosi Tampereen yliopistolla.

1. Mitä on tietoisuus?

Jari Hietanen, psykologi

Ensimmäisenä täytyy tehdä ero tajunnan ja sen sisältöjen välille. Tajunnan tilaa arvioidessa selvitetään, onko ihminen tajuton. Psykologeille kiinnostavampaa on kuitenkin tajunnan sisältö. Yleinen tapa jäsentää tajuntaa on jakaa sitä erilaisiin tasoihin.

Ensimmäistä tasoa voi kutsua vaikka primaaritajunnaksi. Se sisältää kaikki ympäristöstä ja omasta kehosta tulevat aistiärsytykset. Primaaritajunta on informaatiovirta, josta ei poimita mitään tietoisen tarkastelun kohteeksi. Heti, kun jokin ärsyke poimitaan esiin, siirrytään reflektiiviselle tasolle. Tällöin tajunnalla on kohde. Jotkut erottavat vielä korkeamman tajunnan laadun, itsetietoisuuden, jolloin pystyy erottamaan itsensä erillisenä yksilönä. Klassinen tietoisuuteen liittyvä kysymys on myös fyysisen ja psyykkisen suhde.

Suurin osa psykologian tutkijoista ajattelee, että tietoisuus ja tajunta ovat todellakin aivojen toiminnan tulosta, eikä psyykkisiä ilmiöitä voi olla olemassa ilman toimivia aivoja.

Tere Vadén, filosofi

Mielenkiintoisin seikka suhteessa tietoisuuteen on se, että jos standardi luonnontiede olisi ainoa tapa tutkia tietoisuutta, sitä olisi tuskin vielä vuonna 2011 löydetty. Kemialliset, biologiset ja fysikaaliset ilmiöt voi selittää ilman tietoisuutta.

Tietoisuus on kuitenkin olemassa, se on ehkäpä ainoa varma asia tässä maailmassa. Tietoisuuden neuraalisia korrelaatteja koskevat tutkimukset ovat mielenkiintoisia. Otetaan esimerkiksi anestesian tutkimus. Miten niin monet toisistaan hyvin poikkeavat aineet voivat aiheuttaa tietoisuuden menetyksen? Luonnontiede voi löytää neuraaliset korrelaatit tapahtumille, mutta itse tietoisuuden sisällön kannalta sillä on vähän sanottavaa. Esimerkiksi taide ja filosofia ovat hedelmällisempiä lähestymistapoja tähän aiheeseen. Mahdolliseksi yhdistäjäksi on löytynyt kvanttifysiikka, jonka ilmiöitä ei ehkä pystytä selittämään ilman tietoisuuden käsitettä. Löytyy myös jonkin verran empiiristä tutkimustietoa, joka tukee väitettä, että neuraaliset korrelaatit saattavatkin olla kvanttitason tapahtumia aivoissa.

Kai Kaila, biotieteiden professori

Kysymys siitä, mitä tietoisuus on, ei ole luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta validi. Neurobiologia tutkii sitä miten tietoisuus ja siihen liittyvät neurobiologiset ja kognitiiviset prosessit toimivat. Neurobiologia pyrkii siten selittämään mm. ihmisen kehitystä, kasvua, psyykkistä ja sosiaalista toimintaa sekä niiden häiriöitä luonnontieteellisin lähestymistavoin. Näin voidaan tehdä ennustuksia siitä miten nämä prosessit toimivat ja toisaalta mahdollistetaan interventiot, eli hallitut puuttumiset esimerkiksi sairauksien syntyyn ja oireisiin.

Subjektiivisen, kunkin yksilön henkilökohtaisen ja välittömästi koetun tajunnan kieltäminen on pragmaattiseltakin kannalta älytöntä, mutta tietoisuuden olemus ei kuulu luonnontieteiden relevanssialueelle. Kvalioiden eli aistinsisältöjen ongelma kuvaa tätä asetelmaa. Jos käytän käsitettä sininen, mistä tiedän, että sinun subjektiivinen käsityksesi väristä on sama? Tähän ei saada koskaan vastausta aivotoimintaa tutkimalla.

Risto Korhonen, pappi

Minulle tutuimmassa kontekstissa, eli juutalais-kristillisessä perinteessä, tietoisuus ymmärretään olemiseen ja sen merkitykseen ja tarkoitukseen liittyvänä kysymyksenä. Yksinkertaistaen Raamatun kulttuurihistoriallisesta kehityksestä lähtien ihminen on konkreettisesti osa Jumalan luomaa luontoa ja todellisuutta. Hänellä on aistikyvyt, mutta toisaalta myös toisista eliölajeista poiketen tietoisuus omasta identiteetistä ja rajallisuudesta.

Oman erikoislaatuisuutensa takia - koska hänet on luotu Jumalan kuvaksi - ihmisen on mahdollista olla tietoinen uskonnollisuuden piiriin kuuluvista asioista. Siis niistä, jotka eivät ole eksaktin tieteen ja havainnoin piirissä. Nykyään kognitiotieteet, fysiikka ja evoluutioteoriat ovat esittäneet kysymyksiä, joihin teologian edustajien tulisi tarttua. Onneksi suomalaisessa teologian tutkimuksessa haasteeseen on nyt vastattu. Esimerkiksi Helsingissä teologisessa tiedekunnassa toimii Suomen akatemian rahoittama poikkitieteellinen tutkimushanke, jossa näitä kysymyksiä pohditaan eri tieteenalojen kautta.

2. Mikä tekee ihmisestä persoonan ja yksilön?

Jari Hietanen, psykologi

Jos kysymys otetaan kirjaimellisesti, ihmisestä tekee yksilön se, että hänellä on oma, toisista erillinen keho ja mieli. Persoonallisuuden psykologia on yksi tieteenalan suurimpia haaroja. Onko ylipäänsä olemassa sellaisia pysyviä ominaisuuksia, joita voidaan persoonallisuudeksi kutsua? Jotkut teoreetikot ovat väittäneet, että käyttäytyminen riippuu aina tilanteesta. Toisaalta on kehitetty useita menetelmiä selvittää ihmisen persoonallisuus ja ennustaa sen avulla käyttäytymistä. Itse uskon totuuden löytyvän ääripäiden välistä.

Miten persoonallisuus sitten muodostuu? Biologia asettaa omat reunaehtonsa. On paljon näyttöä siitä, että persoonallisuudeksi kutsuttu muodostuu osin perimän perusteella. Esimerkiksi pikkuvauvoilla on temperamenttieroja. Tähän biologiseen perustaan vaikuttaa ympäristö ja näin muodostuu persoonallisuus. Biologia ja ympäristö ovat riippuvaisia tosistaan. Aivot kehittyvät tietyssä ympäristössä, mutta vuorovaikutus toimii myös toisin päin ja ihmisen aivot vaikuttavat ympäristöönsä.

Tere Vadén, filosofi

Tässä asiassa olen tylysti sitä mieltä, että mitään persoonaa tai yksilöllisyyttä pysyvänä ihmisen ominaisuutena ei ole olemassa. Toiminta riippuu aina ympäristöstä ja ihmiset ovat erilaisia eri syistä, tärkeimpänä näistä sattuman oikku. Jos ihmisen elinolosuhteet ovat tasaiset, saattaa syntyä käsitys, että on olemassa joku ihmisen toimintaa aina ohjaava persoona. Ihminen voi myös tietoisesti rakentaa itsestään suhteellisen pysyvän persoonan. Tässä suhteessa ihailen zen-buddhisteja. He ovat ymmärtäneet, että tietoisuuteen vaikuttaminen on opittava taito. Se vaatii kuitenkin vuosien harjoittelua, eikä olosuhteiden tarvitse muuttua paljon, että persoona muuttuu dramaattisesti.

Persoona ei siis tule aidosta syvärakenteesta, vaan on paljolti olosuhteiden tekemää ja olosuhteiden mahdollistamaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät ihmiset olisi erilaisia. He ovat, ja se on hieno asia. Mutta mihinkään syvään oliomaisuuteen tai sieluun tai vastaavaan perustuvaa persoonaa ei ole.

Kai Kaila, biotieteiden professori

Ihmisen tietoisuuden kehittymiselle yhteisöllisyys on oleellista. Yksilöä ei synny ilman yhteisöä. Erityisen tärkeää on varhainen vuorovaikutus, siis vanhempien ja lasten välinen emotionaalinen kontakti sekä kommunikaatio paljon ennen kuin mitään kielellisiä ilmaisuja on käytössä. Varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä ei voi yliarvioida. Kyse on aivojen kehityksen kriittisistä ajanjaksoista, joiden kesto voi olla vain muutamia viikkoja.

Varhaislapsuuden vuorovaikutus vaikuttaa voimakkaasti aivojen laadulliseen kehitykseen ja sitä kautta stressin sietokykyyn, temperamenttiin ja siihen, miten ylimalkaan pärjäämme elämässä. Varhaislapsuudessa syntyneitä vakavia ongelmia voi suotuisissa olosuhteissa korjata, mutta huono alku kulkee rasitteena mukana läpi koko elämän. Myös perimä vaikuttaa persoonaan, mutta prosenttiosuuksien esittäminen suhteessa ympäristötekijöihin ei ole biologisesti tai muutenkaan mielekästä. Aivojen epigeneettiset eli geenisäätelyyn liittyvät, koko elinkaaremme kattavat muutokset, ovat osoittautuneet tärkeiksi. Itsemurhien uhreilla on hiljattain todettu epigeneettisiä muutoksia, jotka on voitu ennustaa neurobiologisen perustutkimuksen pohjalta.

Risto Korhonen, pappi

Juutalais-kristillisessä traditiossa luomisuskon pohjalta ajatellaan, että ihminen on suhteessa oleva olento. Rautalankaversiossa ihmisellä on kolme suhdetta: suhde Luojaan, suhde kanssaihmisiin ja suhde luontoon. Yksilönä ihminen ei ole mitään, vaan muodostuu vasta kanssakäymisessä muiden ihmisten tai luonnon kanssa. Persoonan ja ihmisenä olemisen eväät ovat mahdollisuutena olemassa, kun ihminen syntyy. Osana maailmaa hän kuitenkin kasvaa kanssakäymisessä ympäristön kanssa.

Ihmisen persoona voi muuttua, hän voi oppia ja keskustella. Jumalan kuvana oleminen on paljolti kommunikaatiokykyä, jossa vuorovaikutuksen prosessissa haetaan ohikiitävissä hetkissä oivallusta siitä, että aistein havaittavan todellisuuden takana on Luoja - tai minkä nimen yksilö ikinä hänelle antaakaan.

Persoonan kasvuun liittyy faktatiedon lisäksi läheisesti etiikka ja estetiikka, taide ja runous. Itse seuraankin huolestuneena nykyisen koululaitoksen suuntaa, jossa vähennetään taideaineita ja humanistisia aineita. On vaarana, että joitakin tärkeitä elementtejä persoonan ja ihmisyyden kehityksestä jää sivuun, kun keskitytään kovaan faktatietoon.

3. Mitä on älykkyys?

Jari Hietanen, psykologi

Tämä on jälleen hyvinkin kiistanalainen käsite. Onko olemassa jotain älykkyydeksi kutsuttavaa? Biologiselta kannalta älykkyys on kykyä selvitä ja löytää parhaat mahdolliset tavat ratkaista ongelmia, joita ympäristö eteen asettaa. Psykologiassa kiinnostava kysymys on se, että voidaanko älykkyyttä mitata? Onko olemassa jotain yleisälykkyyttä tai älykkyyden ydintä? 1900-luvun alussa löydettiin g-faktori, joka edustaa monenlaisen älykkyyden kanssa korreloivaa ominaisuutta.

Käsittääkseni älykkyystutkimuksen piirissä on näyttöä siitä, että tällaista yleisälykkyyttä on olemassa. Toisaalta monet teoreetikot esittävät, että on olemassa erilaisia älykkyyden lajeja. Esimerkiksi Howard Gardner on sanonut, että älykkyyttä olisi kahdeksaa eri sorttia. Älykkyyden mittaamisen universaalisuus pulpahtaa julkisuudessa usein esiin. Mittarit on kehitetty länsimaisissa, joten miten ne toimivat muissa kulttuureissa? Viime aikoina on saatu näyttöä, että nämä mittarit todella suosivat länsimaalaisia.

Tere Vadén, filosofi

Älykkyys on aina suhteellista. Siitä puhuttaessa pitää aina olla jokin päämäärä, johon suhteutettuna voi olla älykäs. Jotta olisi jotain absoluuttista ja kaiken selittävää älykkyyttä, pitäisi siis olla myös jotain absoluuttista hyvää ja tavoiteltavaa. Sellaista ei kuitenkaan ole. On paljon kykyjä, jotka yksilön ja yhteisön kannalta ovat erittäin tarkoituksenmukaisia ja älykkäitä, vaikka perinteisten mittareiden mukaan ne ovat kaikkea muuta.

Ei ole paljon näyttöä siitä, että korkea ÄO-älykkyys tai tieteen ja teknologian kehitys johtaisi parempaan elämään yksilön tai yhteisön kannalta. Toisaalta suoraa yhteyttä tieteellisen kehityksen ja ÄO-älykkyyden välilläkään ei välttämättä ole, vaan tieteen kehitykseen vaikuttavat myös muunlaiset älykkyydet. On hyvä, että normitieteissäkin on havahduttu hiljalleen huomaamaan erilaisten älykkyyksien, eli tiedolliseen kykyyn liittyvien ominaisuuksien, olemassaolo.

Kai Kaila, biotieteiden professori

Älykkyys evolutiivisessa mielessä on ominaisuus, joka sallii yksilön sopeutua ja joustaa, jotta hän pystyy suoriutumaan monimutkaisista ja muuttuvista tilanteista mahdollisimman hyvin. Mitään tiettyä aivojen rakenteellista ominaisuutta tai biomarkkeria, joka kertoisi yksilön älykkyydestä, ei ole. Älykkyys on aina kulttuurisidonnaista. Eurooppalainen ei Papua-Uusi-Guineassa ole samalla tavalla älykäs kuin kotonaan. Voiko näin moniulotteisen asian tiivistää yhteen lukuun? Yleinen älykkyysosamäärä kertoo ehkä jotain, mutta kuten kaikkien tieteellisten mittausten suhteen, täytyy ymmärtää mitä on mitattu ja miten, jotta tulosten validiteettia eri tilanteissa voi arvioida.

Älykkyys käsitteenä on muutenkin huonosti määritelty, pitäisi puhua eri tyyppisistä älykkyyksistä. Suuri osa aivotoiminnastamme keskittyy toisten ihmisten toiminnan tulkitsemiseen ja ennakoimiseen, ja tämä vaatii paljon sosiaalista älykkyyttä. Toisaalta on savant -tapauksia, joissa sosiaalisesti rajoittunut ihminen loistaa jollain muulla älykkyyden osa- alueella. Eri älykkyyden muodot eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia.

Risto Korhonen, pappi

Älykkyys on vain osittain mitattavaa spesifiä osaamista, esimerkiksi matemaattista tai kielellistä älyä. Älykkyysosamäärä mittaakin vain yhtä älykkyyden osa-aluetta. Olen siinä mielessä klassisen koulukunnan edustaja, että mielestäni sosiaalinen älykkyys on olennaista. Miten käytän näitä omaamiani tietoja? Käytänkö niitä vain omaksi hyväkseni, vai yhteisön hyväksi parantaen ympäristöä? Älykäs ihminen tarkastelee omaa ja muiden elämää laajemmalta kannalta, eikä ole välttämättä keskittynyt vain yhteen spesifiin alueeseen biolääketieteessä, fysiikassa tai teologiassa. Älykkyyden tulee sisältää myös ymmärrys ja vastuu omien päätösten seuraamuksista laajemmin.

Älykkyyteen kuuluu myös nöyryys ja ymmärrys siitä, että vaikka kuinka yritämme, kaikkea ei voi tietää. Tämä pätee niin yksilön, kuin laajemminkin ihmiskunnan ja tieteen tasolla. Älykkyyttä on monenlaista ja eri osa-alueet täydentävät tosiaan. Kaikki älykkyyden lajit ovat tarpeellisia, ei vain tiukka faktatiedon pänttääminen.

Juho-Matti Paavola, teksti
Tero Koskela, grafiikka