Teatterikritiikki: Saari jolla ei ole rantoja

Näyttelijäntyön laitoksen neljännen vuosikurssin opiskelijoiden esitys Saari jolla ei ole rantoja käsittelee musiikin ja lyhyiden kohtausten avulla sodanaikaista nuoruutta. Esitys on hyvin visuaalinen, vaikka lavasteet ovatkin pelkistettyjä. Ajanmukaiset vaatteet ovat Nätyn 40-vuotisjuhlanäytökselle sopivan häikäiseviä. Laulu ja tanssi kulkee, mutta koska kyseessä ei ole pelkkä musiikkiesitys, tarina jää liikaa taka-alalle.

Työväen urheiluseuran voimistelijanuoret nauttivat elämästään lihakset hartioita myöten jännitettyinä. Varsinkin Mairen (Heidi Lindén) urheilulliset asennot saavat katseen pysähtymään. Tervehenkinen idealismi uudelleen nauhoitettujen radiolähetysten kanssa jaksaa naurattaa vain hetken. Sota puhkeaa lavalla dramaattisesti, vaikka pommien paikalla käytetäänkin tavallisia kenkiä.

Voimistelijat yrittävät jatkaa nuoruuttaan tansseissa. Yli-innostunut ilme pyyhkiytyy pois kasvoilta. Rauha palaa lopulta, mutta kaikki eivät pysty unohtamaan aatteellista taustaansa.

Ensimmäisellä puoliajalla ei käytetä dialogia. Näyttelijät tanssivat, laulavat ja patsastelevat hauskoissa asuissaan. Välillä joku huikkaa jonkun toteamuksen lähinnä yleisölle.

Toisella puoliajalla esitys tulee lähemmäksi tavallista teatteriesitystä ja esiintyjät esitellään yleisölle. Ihmiset alkavat puhua myös toisilleen. Vuoropuhelu on välillä härskin oivaltavaa. Ratkaisu on rohkea. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että kaikki jaksavat odottaa toisella väliajalle asti. Varsinkin kun välissä on puolen tunnin väliaika.

Hertta-Mari Kaukonen, teksti
Raisa Kilpeläinen, kuva