Ei kovin kauheaa teatteria

Tukkateatteri avaa vuotensa viiden kauhukertomuksen potpurilla, joissa on ollut yhtä monta ohjaajaa. Asialla ovat olleet suurimmaksi osaksi uudet teatteriharrastajat. Taso heilahtelee asiaankuuluvasti. Uskottava jännitys teatterissa on haastava taitolaji. Kauhu kun lipsahtaa helposti kornin komedian puolelle. Välillä tämä vältetään Tukkateatterin kauhutarinoissa, toisinaan ei.

Pätkistä ensimmäinen, Rakkaat vainajat, pelaa kuunnelmatasolla. Vainajiin viehättynyt kertoja liikuskelee lavalla ja kuvittaa kaiuttimista valuvaa kertomusta. Kuunnelmana juttu toimii mukavasti, mutta näyttämöllinen ratkaisu jää vajaaksi. Symbolitasolle kurkottava lavatyöskentely olisi irrottanut kertomuksesta enemmän tehoja.

Toisessa tarinassa mystinen basiliski piinaa nuoria rakastavaisia. Juttu jää katsojalta hämärän peittoon, eivätkä jännitteet tavoita. Ohjaukselta jäi kaipaamaan uskallusta ja mielikuvitusta.

Teatterilliset keinot ovat jääneet käyttämättä myös Edgar Allan Poe -tarinassa Tynnyrillinen Amontilladoa. Suoraviivainen kostotarina rullailee loppuun sen kummempia väristyksiä herättämättä. Hyvä haaste olisi tehdä sama uudelleen ilman teatteripukuja ja lavasteita, tyhjällä lavalla jännitteeseen keskittyen.

Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä -dramatisoinnissa on lähdetty tarkoituksella hurtin huumorin puolelle ja ratkaisu toimii. Näyttelijät pääsevät irrottelemaan toisella tapaa hullujenhuoneen suvaitsevassa ilmapiirissä.

Viimeinen tarina Markheim pääsee jännityksen virityksessään pisimmälle. Mukavan kutkuttava jännite syntyy yhdestä kauhun perimmäisestä kysymyksestä "onko täällä joku?"

Seppo Kärki

Myrskyinen yö

Viisi kauhukertomusta: Rakkaat vainajat, Basiliski, Tynnyrillinen
amontilladoa, Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä, Markheim
Kesto: puolitoista tuntia
Liput: 14/10 e
Esityksiä 7.2. asti
Tukkateatteri

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (1)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Majsteri Rantalouhos (08.02.09, kello 0:42)
"Synkkä ja myrskyinen yö" on nyt nähty. Ja se oli paljon parempaa Stürm und Drangia kuin se vinkuvien pietarsaarelaisten amisten bändi. Menin näytökseen hyvin syöneenä ja se yhdistettynä pimeään teatteriin sai silmäni luppasemaan rankasti jo ensimmäisessä episodissa. Koska se oli enimmäkseen monologi, tyydyin pelkästään kuuntelemaan. Kaksi seuraavaa olivat tylsähköjä, minkä jälkeen seurasi intermissio. Sen aikana ajattelin varsin pelkurimaisesti, että sluibaan koko loppunäytännöstä, mutta osittain saa**nan vahvan kahvin ja sinänsä tujakan pääsymaksun inspiroimana päätin jäädä. Seuraava, neljäs episodi, olikin kaikista paras. Edgar A. Poen kirjoittama yksi-lensi-yli-käenpesän tyyppinen rypistys sisälsi hulluutta, nymfomaniaa, alkoholia ja ennen kaikkea huumoria. Se pitää nähdä, vaikka YouTubesta. Mitä kauempana 'goottilainen tarina' on perinteisestä dekkarista, sen parempi. Ketjun päättänyt "Markheim" nosti illan filosofiseen huipennukseensa mutta loppui töksähtäen kuin Sopranosin viimeinen jakso "Made in America". Toivoisin, että muualtakin saisi tällaista episodinomaista, nopeaa (Fast Show ei ehkä ole paras vertauskohta) mutta inspiroivaa teatteria. Laitosteatterin tarjonta on kuitenkin... jotain muuta ("Pitkän päivän matka iltaan", ihan kirjaimellisesti). Fiksu poimii molemmista. Te muut olette kuitenkin myöhässä, ellei uusia näytäntöjä tule.