Klassikkoni — Tämän teoksen muistan aina

Milo Manara: Untako vain. Giuseppe Bergmanin intialaiset seikkailut. KustannusCarlsen 1989.

Kaikista lukemistani sarjakuvista Milo Manaran albumit ovat jättäneet minuun syvimmät jäljet. Aikoinaan ne toimivat minulle taianomaisena porttina aikuisten sarjakuvan maailmaan, josta myöhemmin humalluin lopullisesti.

Manaran tapa kuvata naisia on pökerryttävä. Hän luonnostelee yksinkertaisilla, mutta omaleimaisilla vedoilla tyrmääviä naishahmoja, jotka sykkivät samanaikaisesti vanhojen elokuvien arvokkuutta, synkkää aistillisuutta ja kiihkoa.

Manaran naiset seikkailevat usein suurten kertomusten, kuten Odysseuksen tai Gulliverin maisemissa. Untako vain -albumissa Giuseppe Bergman, useiden albumien herkkä ja viriili sankari matkaa dokumenttiryhmän kanssa Tiibetiin. Tarina on yksi Manaran kauneimpia. Se kertoo kadotuksesta ja sattumasta.

Manara on luonut huomattavan erityylisiä albumeita. Bergmanin seikkailut edustavat seikkailullista Manaraa, kun taas esimerkiksi Click! -albumit, joissa siveellisen naisen kiihottumista hallitaan kaukosäätimellä, kallistuvat jo pornon puolelle. Onpa hän tehnyt sarjakuvaeepoksen Federico Fellinin teksteistäkin.

Manara on taiteilija, jolle sarjakuvapiirtäjän titteli tuntuu liiankin köykäiseltä. Hänen työnsä ovat seksuaalisuuden ja psyyken harrasta tutkimusta kuorrutettuna myyteillä ja sadomasokismin sävyillä. Kaikki on toteutettu mestarillisella värien ja viivan hallinnalla.

Myös kustantajat ovat ymmärtäneet tämän, ja julkaisseet kuva-albumeita, kuten The Women of Manara ja Gallery of Covers. Jälkimmäisen löysin Pariisista, ensimmäisestä olen toistaiseksi vain haaveillut.

Kaiken maailman eurooppalaisen erotiikan, amerikkalaisen camp-pornon ja absurdin hentain tutkimuksen jälkeen Manara on yhä ylivoimaisesti vetävintä ja pitkäkestoisinta aikuisten sarjakuvaa. Manara saa haaveilemaan.

Jantso Jokelin