Lopullinen totuus

Jo muinaiset Frankfurtin kriittisen koulukunnan filosofit kehottivat kirjoittajaa menemään suoraan asiaan. Siispä sen pidemmittä puheitta posthumaanin ajan polttavaan teemaan eli puolueiden kriisiin.

Puolueet ovat kriisissä. Ne elävät yhä esiteollisessa ja teollisessa diskurssissa, jonka mukaan hyvinvointi on seurausta fyysisestä tai mekaanisesta työstä, eivätkä ole tajunneet, että 2000-luvulla vauraus syntyy, kun nuori väki ajattelee luovasti ja verkostoituu metropolien sykkeessä.

Jähmeät puoluekoneistot epäonnistuvat, koska ne kuvittelevat pystyvänsä vastaamaan tämän päivän ongelmiin eilisen kielellä. Vanhat politiikan käsitteet, kuten työ, tuotanto, työläinen ja vasemmisto, ovat menettäneet merkityksensä nykyväelle. Siksi pitää siirtyä käyttämään uusia käsitteitä, kuten "uusi työ", "uusi tuotanto", "uusi työläinen" ja "uusi vasemmisto".

Puolueet ovat se(di)mentoituneet establishmentin ylläpitäjiksi eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin ja yrittävät vaikuttaa kaavoihin ja budjetteihin, vaikka uutta luova politiikka on ennen kaikkea vaikuttamista semioottisiin virtoihin. Ei liene sattumaa, että 1950-luvulla tanssittiin Olavi Virran tahdissa, mutta nykyväki kuuntelee Olavi Uusivirtaa...

Tässä kohdin pitää huomauttaa, että ratkaisuni puolueiden kriisiin ei voi olla kovin syvällinen, koska se tapahtuu valtamedian tarkkaan säänneltyjen formaattien ahtaissa viitekehyksissä. Tekstille suotu tila on "vain" risteämä, huomiokeskittymä, ja multitudo puikoon asioita perusteellisemmin liikkuvilla ja rajattomilla foorumeilla.

Eniten politiikasta kokevat vieraantuneensa nuoret, ei-akateemisten ammattien edustajat, kuten ravintolatyöntekijät, siivoojat ja perinteiset tehdastyöläiset. Puolueet eivät puhu heitä suoraan koskettavista aiheista, kuten postfordistisesta tuotannosta, depersonalisoidusta työstä ja prekaaristumisesta/prekarisoitumisesta. (Tosin "prekaaristuminen/prekarisoituminen" esittää kuin kyseessä olisi itseohjautuva, vääjäämätön ilmiö, ja siksi olisi parempi puhua prekaaristamisesta/prekarisoittamisesta tai peräti prekaaristuttamisesta!)

Kun väki käyttää kieltä luovasti, se puhuu kieltä sen sijaan, että järjestelmä puhuisi väkeä kielen kautta. Tarkkaavaisimmat lienevät huomanneet, että tässä tekstissä ei ole käytetty ilmauksia "ihmiset", "miehet", "naiset" saati "kansa", jotka esittävät kohteensa passiivisena objektina, vaan italian sanaa multitudo ja sen suomennosta väki, jotka kuvaavat vapaata subjektia.

Italian ohella uutta ilmaisuvoimaa lauseisiin voi hakea myös muista vieraista kielistä:

¡Caramba! - lisää liksaa!

Andiamo uusliberaali riisto!

Banzai! Päivärahani ei riitä sushiin!

Alternativos a uusliberaali hegemonia!

Valta kuuluu pueblolle, ei parlamentille!

Vartin espressotauko on liian vähän, bastardos!

Tiivistäen: vaihtoehdottomuudelle on löydettävä vaihtoehtoja. Nähdäksemme rekomposition ääriviivat pitäisi kerrata yhteiskunnallisen komposition ja re(/de)komposition analyysin peruspiirteet, mikä ei ole mahdollista, koska tietotyöajan kapitalismin tuotantovälineeni vie tältä sivulta niin paljon tilaa.

Mutta lucha jatkuu! Nyt kaikki väki leikkimään luovasti kielellä ja kirjoittamaan väitöskirjoja. Vaviskaa hegemoniset diskurssit!

Antti Kivimäki
vapaa toimittaja