Asioiden oikea laita

Tyypillisin valitus yliopistojen tutkijoiden ja opettajien keskuudessa - lukuun ottamatta valitusta liiasta "hallinnosta" - taitaa olla valitus rahanpuutteesta. Opettajia on liian vähän suhteessa opiskelijoihin, tutkimusrahoitusta riittää vain harvoille, ja laitteet ovat koko ajan vanhenemassa romuksi.

On harhaluulo, että Suomen valtio olisi kansainvälisesti vertaillen jonkinlainen pihtari yliopistorahoituksessa. Suomessa yliopistoja rahoitetaan erittäin paljon suhteessa bruttokansantuotteeseen, ja suurin osa rahoituksesta tulee valtiolta. Todellisia ongelmia ovat rahoituksen jakautuminen laajalle ja rahoituksen jakokriteerit. Yliopistojen vuonna 2008 kuluttamia noin 2 miljardia oli jakamassa parikymmentä yliopistoa ja joukko yliopistokeskuksia, noin 150 000 opiskelijaa ja noin 17 000 tutkijaa ja opettajaa.

Valtio on jakanut perusrahoitusta yliopistoille pääosin tutkintotavoitteiden ja -toteumien perusteella. Yliopistojen ei siis ole ainakaan kannattanut vähentää sisään otettujen opiskelijoiden määrää, jotta tutkintotavoitteet saadaan täytettyä. Samalla valtio on halunnut parantaa tutkimuksen tasoa jakamalla tutkimusrahoitusta lähinnä kilpailtuna ja lyhytaikaisena projektirahoituksena, eikä lisäämällä perusrahoitettuja opetus- ja tutkimusvakansseja. Yliopistojen on kannattanut rekrytoida tutkimusprojekteihin jatko-opiskelijoita tekemään väitöskirjojaan, jotta tohtorintutkintotavoitteet on saatu täytettyä.

Kaikki tämä yhdessä on johtanut huonoon opiskelija-opettajasuhteeseen, akateemisen henkilökunnan kokemattomimman osan käyttöön tutkimuksessa ja liian lyhyisiin työsuhteisiin. Tutkintoja tulee halvalla, mutta tutkimuksen taso on notkahtanut.

Ratkaisut tilanteeseen eivät ole helppoja. Yliopistojen pitäisi saada valtio säilyttämään rahoituksen nykytaso, merkittävistä lisäyksistä lienee turha haaveilla. Samalla pitäisi saada valtio antamaan yliopistoille sellaista perusrahoitusta, jota ei ole kiinnitetty tiettyihin tuloskriteereihin.

Vaikka onnistuttaisiin kääntämään valtion pää, yliopistojen pitää ehkä lopulta tehdä, mitä valtio haluaakin niiden tekevän: luopua joistain aloistaan ja/tai hankkia lahjoitusvaroja mahdollisimman paljon. Resurssien nykytaso ei nimittäin paljon auta, jos jakajia on yhtä paljon kuin ennenkin. Toinen keino on vähentää sekä perustutkinto- että jatkotutkinto-opiskelupaikkoja merkittävästi.

Kaikkiin keinoihin sisältyy ongelmia. Paljonko lisääntyy akateeminen työttömyys, mikä vaikutus lahjoittajilla on yliopistojen toimintaan, ja vahvistaako opiskelupaikkojen vähentäminen yliopistokoulutuksen periytyvyyttä?

Otto Auranen
Tutkija