Ihan hatusta

Ei ole tohtoreillakaan helppoa. Karonkan laskut ovat vielä maksamatta, ja virka lakkautetaan nenän edestä.

Jos on kuitenkin tullut hankkineeksi perinteisen tohtorinhatun, on kannattavaa keksiä sille tarkoituksenmukaista käyttöä, eikä säilyttää sitä pelkkänä muistona akatemian kultalehdoista.

Suomessa väittelee vuosittain tuhatkunta uutta tohtoria. Yliopistovirat eivät silti lisäänny samaa tahtia. Tohtoreiden arvostus sekä yliopistossa että sen ulkopuolella on laskenut viime vuosikymmenten aikana. Yliopisto hyötyy taloudellisesti jokaisesta väitelleestä, mutta hyötysuhde ei valitettavasti aina toimi tohtorin eduksi. Tohtorinhattu ei ole enää mikään harvinaisuus.

Aviisi muodosti selvityskomitean tutkimaan tohtorinhatun soveltuvuutta varain- ja seuranhankintaan liittyviin seikkoihin.

Jostain on saatava rahaa. Tohtorimme päättää viedä hattunsa kaniin. Ei onnistu. Arvopantin ystävälliset työntekijät Jari Leino ja Tapio Selin toteavat, etteivät valitettavasti ota vaatteita ollenkaan vastaan. Vaatteita!

Vaateko tämä vaivalla hankittu hattu vain onkin? Tohtorinhattu ei lankea kutreille ilmaiseksi, se on ostettava itse. Hinta voi ulottua neljästä sadasta yli kolmeen tuhanteen euroon. Panttilainaamon työntekijät eivät pidä tohtorinhatun kauppaamista arveluttavana.

Menneisyydessä hatun ottaminen panttilainaamoon oli mahdollista, ja huutokaupassa ja kirpputorilla voisi yhä myydä hattunsa.

Leino ja Selin kannattavat tosin myös sivistyksen näyttämistä ja painottavat myös tohtorinhatun käytännöllisyyttä.

"Tohtorinhattu kannattaa pitää päässä, ei se tänne panttiin kuulu."

Tapio Selin antaa tohtorille myös hyödyllisen vinkin: "Parempi hattu kourassa kuin pantissa." Aivan! Kadulle, siis.

"Kilpailutan yliopiston ja asematunnelin, kummassa tienaa paremmin?" tuumaa tohtori.

"Tiedemaailman ulkopuolisen rahoituksen hankkiminenhan on päivän sana."

Tohtorimme suuntaa ensimmäiseksi päätalon aulan portaikkoon.

"Heei, oisko sulla heittää pari euroo, pitäs tota tutkimusta tehdä taas pari sivua..."

Testitohtoriimme suhtaudutaan hämmennyksensekaisella huvittuneisuudella. Useimmat opiskelijat paahtavat ohi kuin kulkisivat putkessa, jossa ei näe lainkaan ympärilleen. Tohtorimme alkaa olla epätoivoinen: "Kahvilipullakin voi osallistua!"

Muutama ystävällinen sielu sentään lahjoittaa roposensa. Useimmat heistä ovat itsekin jatko-opiskelijoita, jotka tietävät tohtorimme tukalan tilanteen: "Just join eilen omat apurahani."

Eräs toinen lahjoittaja puolestaan tekee väitöskirjaansa omalla kustannuksellaan, koska hänenkin alallaan rahoituksesta on kova kilpailu. Tätä voisi kutsua jo työlleen omistautumiseksi, jos siitä vain saisi palkkaa.

Perustutkinnon parissa puurtavat eivät ole väitöskirjan tekemisestä kovin innostuneita. Osa ei tiedä, mikä jatko-opiskelijoiden tilanne oikeastaan on. Opintotukea voi saada tietyin varauksin, mutta opiskelija-alennuksia ei saa esimerkiksi VR:ltä ja opiskelijaravintoloiden hinnat ovat jatkotutkintoa tekevälle hieman kalliimmat kuin perustutkinto-opiskelijalle. Väitöksen jälkeen alkaa kova kamppailu työpaikoista ja rahoituksesta, varsinkin kun resursseja karsitaan jatkuvasti kaikkialla.

Työllistyminen ja keskiansiot vaihtelevat alasta riippuen rajusti akateemisesta työttömyydestä apurahojen varassa pyöriviin tutkimushankkeisiin. Heikointa on humanisteilla ja yhteiskuntatieteilijöillä.

Ylikouluttautuneena tohtorin on vaikea löytää töitä; työnantajat voivat kokea tohtorinhatun jopa haitaksi. Viraton post-doc-tutkija on tietyssä mielessä vielä enemmän omillaan kuin riviopiskelija, niin hyvässä kuin pahassa.

Päätalon portaikossa moni kuitenkin raottaa lompakkoaan. Testitohtorin saalis on yhteensä 4,25 euroa. Tohtori kumartaa mitä nöyrimmin.

Yliopiston suopean ilmapiirin rohkaisemana tohtori päättää kokeilla, riittääkö solidaarisuutta asematunneliin asti. Unicefin siniliiviset työntekijät ovat miehittäneet tunnelin laajalti.

Tohtori valitsee soveliaan nurkkauksen ja asettuu aloilleen pelkäämättä frakin likaantumista. Häntä selvästi kainostuttaa asettua kerjuulle kiireisten ihmisten kulkureitille, sillä hän ei omaksu feissareiden kärkästä "Moro, oisko sulla hetki aikaa" -metodia vaan luottaa anovaan katseeseen.

Ihmisten virta valuu silti säälimättömänä ohitse, poppi pauhaa videovuokraamosta. Eräs nuorukainen sentään pysähtyy kaivamaan kuvettaan, sen jälkeen on pitkään hiljaista. Miltei nolottaa norkoilla feissareiden apajilla. Luonto, lapset, eläimet ja mielipidevangit ovat hätää kärsimässä, mutta heidänkin edustajansa saavat osakseen vain kiristyvien askeleiden kopinaa.

Vaikka suurin osa ohikulkijoista vain vilkaisee, apuaan pysähtyvät tarjoamaan etenkin nuoret naiset, jotka ovat itsekin sekaantuneet yliopistoon. Muille asia on luonnollisesti yhdentekevä. Edes hippilaumat eivät pysähdy.

Eräs isä kuitenkin tekee jopa kaksostenrattaiden kanssa täyskäännöksen ja palaa tukemaan tiedettä.

"Tohtoreiden asema kiinnostaa, mulla on itselläni kokemusta tuosta", huokaa isä.

Pikkupojat rattaissa toivottavat kaikella lapsen riemullaan hyvää ystävänpäivää niin, että tunneli raikuu. Hatun pohjalle on kertynyt yhteensä 3,20 euroa. Yhdistettynä yliopistolta kertyneeseen saaliseen sillä pääsisi nipinnapin Toijalaan.

Yksin ei ole hyvä olla. Tohtorimme mielii mittauttaa markkina-arvonsa ja silinterin viehätysvoiman Tampereen kuumassa yössä.

Saavuttuaan Semaforiin, tuohon radan varren ravinteliin, jossa ihmissielut kohtaavat kuin junat yössä, tohtorin silmät nauliutuvat seinältä hehkuvaan tekstiin "Taste of Success". Ehkä tuolla on vihdoin Parnasson kukkula, jossa runottaret lyövät leikkiä ja kaikki keskenään on ystävät.

Harmikseen tohtori huomaa, että häneltä on evätty pääsy tuohon muulta rahvaalta eristettyyn tilaan. Kyseessä on eräänlainen hyvin tärkeille henkilöille tarkoitettu niin sanottu VIP-tila. Tohtori kutistuu ehkä sentin, mutta lähtee tiskille selvittämään tilannetta.

Nimettömänä pysyttelevä työntekijä kertoo, ettei tila ole varattu keillekään ennalta määrätyille tärkeille henkilöille, vaan se on vapaasti vuokrattavissa.

"Voiko tohtorikin siis olla very important person Semaforin silmissä?" kysyy tohtori.

"Ihan kuka hyvänsä on, jos vain maksaa vuokran", vastataan tiskiltä ystävällisesti.

Tohtorimme hypistelee taskunpohjalla helskyvää kerjuusaalistaan. Näillä almuilla eivät portit aukeaisi. Hän katsoo viisaaksi jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseen. Jos arvovalta, liekö lempikin vain kauppatavaraa?

Nyt on aika etsiä tositarkoituksin viehkeä seuralainen jakamaan ilot ja surut, oman kotipesän ja opintolainan takaisinmaksuerät.

Tohtori muistaa opintojensa alkutaipaleella viettäneensä monta salakähmäistä iltaa Doriksen uumenissa. Vaan onko aavistuksen kulunut tiedetyöläinen enää kenenkään mieleen?

Aluksi näyttää lupaavalta. Pöytään eksyy useita potentiaalisia henkilöitä, joita tohtori naurattaa pölyisillä iskurepliikeillään.

Lopulta paljastuu, etteivät tohtorin taskussa pullistelekaan setelitukot. Ehei, apuraha-anomuksethan ne sieltä törröttävät.

Käy ilmi, että pettyneet seuralaiset ovat sekoittaneet tohtorin siihen Monopoly-pelin silinteri-sakariin. Äkisti monella tulee asiaa tiskille tai vessaan.

Jonot mahtavat olla tosi pitkät, sillä valomerkin jälkeen tohtori saa raahautua yksin kammioonsa.

Tuulisilla kaduilla tohtorinhattu ei lämmitä edes yksinäisen korvannipukoita. Lierit tosin suojaavat tihkusateelta.

Niinhän sivistyskin suojaa julmalta ulkomaailmalta, vaikkei juuri lämmitä. Tässä mielessä tohtorinhatulla on jonkinlaista virkaa.

Lähteet: Kivinen, Osmo et al. 1997: Tohtoroitumisen ilot ja kirot. Tutkijankammiosta työelämään; Tampereen Alumni ry:n puheenjohtajan Matti Parjasen haastattelu.

Selvityskomitean loppulausunto:

"Tohtorinhattu ei tällaisenaan täytä globalisoituvan maailman laatuvaatimuksia. Suosittelemme, että tohtorinhattu fuusioituisi pipon ja moottoripyöräkypärän kanssa.

Tämä luo edellytyksiä todellisen huippupäähineen muodostumiselle. Päällekkäisten toimintojen vähentäminen vapauttaa näin resursseja tulevaisuuden haasteisiin vastaamiseen. Toimenpideohjelma on jo kehitteillä.

Ratkaisu ongelmaan voisi olla myös näkyvä yhteistyö tohtorinhatun ulkopuolisten tahojen kanssa."

Tytti Rantanen & Anna Ulvinen, teksti
Timo Marttila, kuva