Klassikkoni: Troublegum

Kasvaminen voi pahimmillaan olla hankalaa ja ympäristöepäystävällistä. Oma teini-ikäni oli sekä vanhempieni että viranomaisrekisterien tietojen perusteella hiljaista ja rauhallista aikaa. Tästä voi syyttää kolmea pohjoisirlantilaista miestä, jotka omassa nuoruudessaan olivat perustaneet bändin ja nimenneet sen Therapyksi.

Erityisesti luokkatoverini Antin kasetilta löytynyt Troublegum-albumi kertoi omalla tavallaan, että aggressiivisuutta voi purkaa ilman aineellisia vahinkoja ja ihmisuhreja. En muista, miksi Antti piti levyä niin hyvänä, mutta olen hänelle ikuisesti kiitollinen johdatuksesta.

Albumiin samastuminen ei ollut hankalaa. Heti aluksi kuulemme, että tyttöystäväni mielestä minä tarvitsen apua. Sitten todetaan, ettei tämän naamataulun avulla särjetä sydämiä, myöhemmin vihataan liian täydellisiä tyttöjä, jotka eivät kuitenkaan minulle hymyile, ja lopuksi kirotaan, kun helvetissä onkin niin yksinäistä.

Teiniangstin lievittämisen lisäksi Therapyn toinen albumi - myöhempää Tavastian keikkaa unohtamatta - ajoivat minut popkulttuuriin pariin tehokkaammin kuin mikään tai kukaan sitä ennen. Andy Cairnsia tai Michael McKeegania ei voi sanoa virtuooseiksi, mutta minusta se vain tehostaa levyn tunnelmaa. Fyfe Ewingin rummuissakaan ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Pikkuhiljaa levyn kautta avautuikin raskas rock ja metalli sekä kokeellinen pop ja konemusiikki.

Nyt 14 vuoden jälkeen Troublegum on edelleen erinomainen levy. Kuuntelen sitä enää harvoin, mutta kuunnellessa aina muistan, miten vähän aikanaan ymmärsin. Samalla mietin, miten huomenna olen taas tätäkin päivää viisaampi.

On hassua, miten yhden 120 millimetrin muovikiekon avulla pääsee takaisin menneisyyteen, joka on yhtäaikaa sekä kadonnut että aina mukana.